Part 18

Fosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa hän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista, selittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista luonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut. Nimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan kuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja merkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut Suomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika etupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia; olihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme tuhatjärviseksi.

Runeberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että hänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli sopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka kuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa yhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että tämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.

Omituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä todellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan "ruotsalaiseen kirjallisuuteen" yleensä; nyt hän, keväällä 1845, niinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan selkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä oikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat "kaapata kaikki itselleen".

Vieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut (tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.

Tunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen, jolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis, huolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija tahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan. Tämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman tahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen lausuntonsa:

"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset niin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta. Ruotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi itseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on hänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi puumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa, harvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen."

Sitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää omana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu kansanrunouden sävyyn.

Sikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin painamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen kalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt keskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka on hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden ja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.

Toinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:

Pettu on viljani vihava, suovesi sumea juoma. Muuall' ois ehompi eine, löytyis lähtehet heleät. Vaan oisko oudoissa parempi, kaikki mulla muilla mailla, eipä mielestä minulta jäis nämä matalat maani. Itse ilman vempeleellä, taivon korkean kuvulla, syömänä sula hunaja, kultakannut kukkuraiset, kaapuna kajastus aamun, vyönä tähtien hopea, tänne ois haikea haluni, tänne silmäni tähyisi, autioita alhojani, pirttiä pimeäpuolta.

Yhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy Kantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin poikaa ja toiselta puolen -- niinkuin professori Aspelin äskettäin on huomauttanut -- Maamme laulun värssyä "Jos loistoon meitä saatettaisi".

Ja niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846 alassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.

Toisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän kansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä neljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis yksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien siitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan, niin värssy "Ja tässä, täss' on tämä maa" tekee sen vaikutuksen kuin jos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen "vettä ja rantaa". Eiköhän siis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun Kymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju Kymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein saman ajatuksen kuin värssy "Jos loistoon meitä saatettais", johon taas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän aikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään ylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi voinut saada yllykettä kilpailuun.

Ei kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä: olihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt Suomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja Kymäläinen "kolmen miehen", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua koko kansamme puolesta.

Tämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän aikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen synnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja Runebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija etsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan turvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin väestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii luonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy ensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.

Mutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille esiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus koteutuneet.

Laulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta kuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin suuresti ihaili -- mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä nuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.

Mutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden liittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen viljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis joutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä taistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt -- samalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta. Mutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin kuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi runolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen laulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta laajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu; ja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.

Jos Maamme laulun aihe siis on sama kuin Franzénin runossa, niin aiheen käsitteleminen taas osottaa Runebergin omintakeisuutta. Franzén oli toivonut että hänen maansa vaurastuisi niin että

rinnalla Ruotsin Suomeani ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.

Tämä toivomus oli luonnollinen, kun laulu oli omistettu Talousseuralle, jonka tarkotuksena juuri oli edistää maan vaurastumista. Mutta Runeberg päinvastoin antaa Suomen pysyä köyhänä ja vierasten hylkäämänä, sillä köyhyys synnyttää kärsivällisyyttä ja alistuvaisuutta; ja mitä köyhempi maa on, sitä suurempi on se rakkaus, joka köyhyydestä huolimatta kiintyy synnyinmaahan. Ja kansan rakkaus on Runebergin laulun alkuna ja loppuna, siitä on kansallemme koituva parempi tulevaisuus.

Runebergin omintakeisuus ilmenee ehkä vielä paremmin jos vertaa Maamme laulua erääseen ulkomaalaiseen isänmaanlauluun, jonka myöskin on väitetty olleen Runebergille esikuvana. Keväällä 1845 oli Herman Kellgren julaissut ruotsinnoksen Vörösmartyn unkarilaisesta kansallislaulusta, ja tiedetään että Runeberg oli sen mielenkiinnolla lukenut. Luultavaa on siis että tämäkin runo on yllyttänyt häntä kilpailuun; mutta yhteistä Vörösmartyn ja Runebergin runoissa ei ole paljon muuta kuin esi-isien taistelujen muistuttaminen ja viittaus parempaan tulevaisuuteen. Vaan Vörösmarty muistelee maan entistä mainetta ja kehottaa kansaansa taistelemaan uudestaan; kansan tulee joko voittaa tahi kadota kansakuntien joukosta. Runeberg sitävastoin ajattelee henkistä taistelua, jossa rakkaus on voittava kaikki vastukset. Sangen merkillinen onkin tähän katsoen se muutos, jonka Runeberg teki runoonsa, kun se muuten jo oli aivan valmis.

Neljännessä värsyssä oli ensin

Täss' auroin sekä miekoinkin isämme sotivat.

Mutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko Suomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen omana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja miekkaan myöskin _miete_. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä tosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.

Vertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä huomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen aines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin, niinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä muodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma, kuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan tehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen poistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan olla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja laulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän kärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?

Täten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin esiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia, mutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli siksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen elämämme syntysanat.

Ja se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se tajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa Robert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin Tengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen ulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin luona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt albumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:

"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän, jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."

Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:

"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani, pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen. Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken, mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."

30.

Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.

Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846--1848 sepitti yhteensä viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut, ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi edustavansa kansaansa.

Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla, vaan sotureissa elävää mielialaa.

Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.

Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva. Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö, Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.

Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että aiheitten kehitystä.

Kansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa rakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että Fieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja Tigerstedt, "Suomen poika", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota ei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat kaikki suomalaisia.

Toinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan edelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan poljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy vanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka Runeberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa muunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan saada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat, niinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi Viapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa on Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan soturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että Vanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.

Jo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui päämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli tottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.

Viaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan kuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava muihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä runoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista, jotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän myöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa, mutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa kuvaa kuin Viapori.

Jos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että Runeberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä muista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven Dufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa, mutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi tunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.

Hurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii uusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten osottamasta urhoollisuudesta.

Tätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit esiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen korpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä esitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä ylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä ei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken. Mutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja etunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.

Nyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää tarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita jotka "kuolevat herroiksi", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka pettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan vastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat taistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.

Vasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia Runeberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia päälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista -- siis taas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg lapsuudessaan nähnyt. -- Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka Turusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner Lemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.

Ylistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen päällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä johda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo kokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen voi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko armeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on kokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar muistuttaa Hurtti ukkoa -- niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä juosta -- vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin ennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee "poikia", samaten kuin tämä tekee; "moukka" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.

Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee, samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.

Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:

"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski arvosteltavat."

Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.

Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä Runeberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän antaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa Sandels.

Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu vastanneen:

-- Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!

Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".

Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin runoihinsa.

Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa, esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta samanlaatuista kuin Sandels runon.

Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja "teidän väkenne".

Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi muistuttaa -- ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.

Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva, ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi: _Och hans panna är klar, och_ hans stämma är hög, _och_ som Ljungaren står han i förn.)