Part 17

Kun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi siten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on syypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu. Oihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on erottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen sotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää sotaisissa muistoissaan.

Mutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin jumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa henkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta on jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg, rosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis Fjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän olisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa itse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar itse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu "rakkauden sydämellinen käsky" niinkuin ennen kalmukissa -- uusi ja kaunis todistus siitä miten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.

Fjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on ensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi pelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja tukeaksensa heikkoa -- siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä rakastaminen on, hän samassa on "yhtynyt äärettömyyteen". Hän on

riemun sulkenut rinnoilleen uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas, niiden lailla äärettä kukkivan.

Oihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä rakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata ettei hän ole Morannalin tytär.

Uhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä rajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen on sulanut yhteen.

Sekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo, jo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen tehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.

Ja nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman heikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin hän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se "voimaton kyynel", jonka hän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki hänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen jumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.

28.

Fjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi maisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin kuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.

Näennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas kotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän 1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä antautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä isänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme laulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.

Olemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa ja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten tarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin ne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät meille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta runoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä runoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun; elämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen välillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon -- kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti voimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä vaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan laajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa sulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli paitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten, slavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä. Ja kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset tarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään varsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia jotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.

Tämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa aina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha ystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta, että antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko ylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu syy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis ulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon lämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen pitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine lyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa loitsuineenkin.

Tämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde suomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy isänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen runoilussaan.

Niinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen, syystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä myöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden vaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on äärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten luonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään ollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia lauluja, vuosina 1832--1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin, Madagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan, Skotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.

Jo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää huomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän jo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja sittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.

Kuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras suomalaiselle runoudelle.

Runebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa se arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi mukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä esitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja serbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin väitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset runot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan kokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi (saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen kääntämisestä on "melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en tunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en ole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin serbialaiseen."

Tämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan Runeberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli hänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen; täytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi teettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti osa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis olisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään idylleihin ja epigrammeihin.

Että Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hän Neidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:

"Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita, joka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen maaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria, niin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut suojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä."

Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä muun muassa seuraavaa.

"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme. Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen, jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."

Pontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, ei Runeberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittää Kalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on se pohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.

Mutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun (painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein muuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi 1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla runollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen syntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka osottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa ja kansanrunouden välillä.

Hirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa "vain heikosti" kuvata suomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten kansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat "indiviidisyydeltään yhtä suomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista", niin on johtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään suomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa esiintyy.

Muodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia kansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista runokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka aivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin lapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen hillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa -- sitä merkillisempää, kun Runeberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin on jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy, luonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.

Että Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja Kuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen selittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto oli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä tehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin kansanrunoudessa esiintyvät.

Mutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen, ja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin yhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja sanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia vuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten nuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili ja julkaisi melkoisen joukon nimellä "Finsk anthologi".

Vielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845. Silloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa kansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin avulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen maailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa. Vieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:

-- Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä kuin minä olen.

Ja kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että hän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut laulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut. Ja nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan saattaisi voittaa Kymäläistä.

Mutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä runoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän kalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama kuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja seuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä hyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren tapainen.

Mainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa säilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen tilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että Runeberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli Morgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen samanaiheisesta runosta.

Runebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista, mutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme; ja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen kultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.

29.

Samaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli kirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin yliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita kirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin johtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841--1844 Helsingfors Morgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria, molemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista sivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä harrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella mielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa seuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844, jolloin hän oli käynyt Runebergin luona.

"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään aikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään voimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee miehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa niin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin rakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi saadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja kaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen. Ja enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja sydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista hänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että hän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa, että hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti, tuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi veli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina lämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni muiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut syliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun poikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. -- Mutta johan minua nyt rupeaa vallan itkettämään."

Suoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vain personallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaen Saima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.

On jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman sitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään osottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen raivaamaan itsellensä tietä.

Tämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan "pojillensa" Robert Tengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa heitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin moitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin Israelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa kädessä ja muurauslasta toisessa. "Kunnia niille jotka taistelevat uhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä mikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka työskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean ja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt tahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä maan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos tahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko luonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet yhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.

"Siis reippaasti eteenpäin... Ahdistakaa Holstia, Topeliusta, Stenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri kirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä paljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa... Konrehtorinluokkalainen Oulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon, Neidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun runoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi pälkähtämään ylioppilaan päähän?

"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan kiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen saanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa suullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo tilanneet hevoset matkustaaksensa."

Sopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin luona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista tunnelmaa.

Eräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka palasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet Porvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan, pyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat lähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi, kun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta Runeberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua, niin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa ja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi, suurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg lopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.

Emmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä selvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta riitaa hän ei rakastanut.

Ja siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna 1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan Kalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo pari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat hänen vain seuranneen muotia. "Ja jos mikään voisi tehdä minulle suomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on tosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä sitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja teuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt, seuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat tahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon muureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään suurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä, kasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa."

Vaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén, Lönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m. Osaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli väärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi pelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden asiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään Snellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on meille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme, niinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään tahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii jotakin korkeampaa, yhdistävää, "jommoista runouden piirissä Franzén ja Runeberg edustavat".

Voimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta. Kun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta toisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että hän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan tässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi oli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu 1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten luonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä, ja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon väitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman, niin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka molempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan mielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.

Ja pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä pyrkimyksiä.

Vuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin nähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat kumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta joulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä toinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin; ja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun, jonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka parhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk anthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä yleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen yhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen merkitys täysin oivalletaan.

Kalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten Suomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna Helsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt runoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä uudistetussa asussa runo nyt painettiin.

Topeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla kirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen metsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii kanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen päähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia lauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.