Part 16

Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea -- aivan niinkuin Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun, käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi rakastavaa.

Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin -- idästä.

Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden 1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko Macbeth kristillinen tragedia?"

Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle, Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa -- mutta suomalainen katsantotapa.

Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy likeisesti Jouluiltaan.

Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon tunnustamista ei ole?

Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?

Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.

Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.

Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:

Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa, orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.

Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:

Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa, häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa, ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu, aristuneen alas katseen jo luo.

Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja "vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".

Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja. Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".

Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea. Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu, viitaten Rousseauhon:

Genèven haaveopit hurjat nuo Europan kaiken hurmanneet jo ovat, ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu jo korkeamman järjestyksen tunne ja heikon halu sulaa suurehen. Käy maassa puhe ihmis-arvosta, mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus eess' esivallan.

Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin? Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?

Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja varro!

Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:

Sa kannat murhees ilman valitusta, muiden lohduks oman lohtus uhraat.

Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,

ei itkevän, ei vaikeroivan nähty hänen; muita lohdutellen elävi hän enkelinä täällä yläpuolla maisen ilon, huolen.

Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin

orjatartaan entistä hän etsi, kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä, ja hän äidin, valjun äidin löytää, elon huolten varhain vaalistaman, otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen aateluus.

Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta mielialaansa.

On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa: semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa. Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.

Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".

Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen, puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta siihen sanotaan Katariinan vastanneen:

-- Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia kansani äitinä.

Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.

Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee hänen runolliset perusaatteensa.

Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä, hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä, ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.

Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin, luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.

27.

Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet voineet hänelle olla riittävänä _runollisena_ vastauksena suureen kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:

"En voi ajatella _epäsuhdetta_ elämässä miksikään itsessään todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken _suhteeksi_, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa yksin hornakin lisää kauneutta."

Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:

"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine, lämpimine rakkauksineen elää niissä."

Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.

Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja, ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842--1843 syntyi sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko, Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina 1833--1838 syntyneet lyyrilliset runot.

Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä, marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika, ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja vastustaa erakkoelämää.

Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.

Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta uskontoon.

Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan _meille_". Roosalta tämä idyllinen väli on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään, ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen, Jumalan kuvaan, luontoon.

Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat saman Jumalan luo.

Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa -- kuitenkin vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja

maat laajat hoitaa, kaitsee kansakunnat, pienimmänkin ihmiskukan huokauksen kuulee, kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.

Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla 1843 sepitettiin.

Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä Nadeshdankin kanssa.

Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi? Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.

Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.

Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita, lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli siirretty kreikan kielen lehtoriksi.

Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi 1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi. Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin, ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin kaltaista.

Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa, ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.

Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä. Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.

Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!" Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring, joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.

Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe. Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta edellisestä tuotannosta.

Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia. Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja oloja.

Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken. Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin Haanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta samalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:

Minne joutuvi muiston Morven, kauas-kaikuva laulujen maa, vihan vaajoilla toistaan jos sen ruhtovi ruhtinaat?

Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa. Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan, kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.

Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta. Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.

Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat -- mutta ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa -- mutta sitähän myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä runoelman lopussa haastelee.

Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin. Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.

Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.

Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan esi-isäin henkiin.

Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta, sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.

Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä jumalista:

Alttiiksi kaiken antoivatko, ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?

Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".

Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt -- se on soinut vain hänen omista töistään.

Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on elämä vierottanut Fjalarin.

Runeberg sanoo itse Macbethista:

"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se, että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"

Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei näe?

Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar nainut, "_mut_ kuninkuuteen impeni vienon vein" -- siis hän ei puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin kuollut ja lapset ovat pieniä.

Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden siteillä?

Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen, ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.

Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä, joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.

Fjalar on luvannut että hänen maassaan

heikkous turvan saakoon, voima säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.

Kun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa hänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut valansa.

Mutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään, ja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy saada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia vastaan.

Toisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi vaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle voiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous, kun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta -- hän alkaa "yhtyä äärettömyyteen". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä siinä kohden että pitää Hjalmaria "isänsä kunniana". Mitä häneltä yhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään tietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen täytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa saanut "tyttären kiitollisuutta".