Part 15

Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen, että langenneen voima olla langenneena on murrettu... että Kristus on pahan maailman voittanut."

Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija, joka tekee samoin?

Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta. Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää Jumalalle."

Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee: uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:

"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti, ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa, toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan Korkeimman alttarille."

Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa, lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:

"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan, jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."

Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen. Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat selvitetään sovituksen valossa.

25.

Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman, ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi, mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.

Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838--1839 oli Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin. Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi, tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta 1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja päättyi joulukuussa 1841.

Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän ensin puhua siitä.

Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838 julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää niitä luonnon mukaan.

Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten "patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa ja Saarijärven oloja. -- Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin kansanmies ja upseerin tytär.

Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan ihmisystävällisyys ja -- Augustan puolelta -- kiitollisuus. Ja tämä johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin runoelmassa Julie de S:t Julien.

Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar, köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja toimitellen maalaistytön tehtäviä.

Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.

"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä, tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"

Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla, mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset kadottavat merkityksensä.

Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.

Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät runoja -- niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa meille kuvan siitä kuinka

siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.

Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:

Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen, niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen. Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä, ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.

Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas

ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.

Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän "tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa -- joka taas ajattelee vain itseään -- tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen suruinensa.

Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja kunnialle".

Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa Aaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.

Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii iloa samoinkuin ennen Aaro -- ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu; hän ei tahdo että kukaan

almujen saajaan vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute tuntuis.

Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan? Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.

Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan korkeampien tarkotuksien hyväksi.

Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.

Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.

Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta. Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen. Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla

kehotustanne, kerran kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.

Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".

Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.

Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo muistelman osottaakseen että

Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.

Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool

heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan kuolemanhetkellään, _vaikk' ihmislapseks hän syntyi_.

Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:

Vihan voitti tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.

Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata vihaamasta, vaan rakastetaankin.

Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta, jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa, ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.

Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu vain:

Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.

Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".

Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli", joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin majuri sanoo:

Minä en sitä löydä, järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.

Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?

Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon äärettömyyden kanssa.

Takan luona hän yksin istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii. Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää: ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais; kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä. Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat; jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä, yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii. Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää, huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä, ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus. Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa, päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.

Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:

Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme, niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin. Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,

niin Pistool vastaa:

Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa. Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.

Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia ilmenemismuotoja.

Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja". Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun

suurenevan sydän tuntui. Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän, pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa, tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys, kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin, vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.

Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus, kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto, luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.

Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.

Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä -- jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta -- oli kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.

26.

Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä, vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen samanaikaisiksi luomiksi.

Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.

Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista. Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute, vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.

Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä. Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa, arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa. Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin, niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta paremmin vastaa ihannettani.

Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan "runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille, omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen, "että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen, aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi, jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi poistaa.

Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui. Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.

Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan, jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen lämmintä ja reipasta sivellintään."

Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua" ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain sen ilmaisemista.

Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä, koska Runeberg kerran on ne nähnyt".