Part 14

Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee. "Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen, ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."

Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina, hänen lausuntonsa Franzénista.

Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä mietelmässään koettaa _selittää_ Franzénin runoelmien viehätystä, jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä. Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta, hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.

"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut, että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville, jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä, siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon."

Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja "joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan maailmaan, minkä hän meille avaa."

Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja syventyneen?

Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän Hannassa -- joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi mainittu kirjotus Franzénista -- todellakin "avasi meille enkelien asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.

Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän "voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:

Vaan kas, jo käy hän majastaan. Mi rauha, riemu kasvoillaan! Pois maiset murheet, murtelut kuin arkivaatteet riisutut.

Samoin runossa Onnelle:

Taiat taivon, riemun tarhain, valo, rauha, rakkaus, kaikki oli, kaikk' on parhain mulla elon rikkaus.

Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain ikäänkuin leikillä hän lopettaa:

Tomun vieno, heikko tytti, mullekin jo hymys suo!

Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua rauhaa.

Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?

Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta. Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään, täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.

Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti. Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:

-- Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.

24.

Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma, jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut: lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa rakkauden ja ihailun.

Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa, vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.

Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna, 2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.

Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla, voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat kohta kun oli ne pyydystänyt.

Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen Skarpinsa kuoliaaksi.

Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti: "mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".

Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat Porvooseen:

-- Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita, mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.

Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".

Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä, varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.

Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin. Edellisestä hän myöhemmin sanoi:

-- Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut ihmiseksi.

Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset, vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan", avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi uskaltaneet tuoda ilmi.

Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien, eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen sovittamiseen.

Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.

Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä, se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen: _herännäisyys_. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä liike todellakin oli.

Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.

Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä enemmän kiihtyi.

Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita "uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan, niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.

Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä, toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea -- se oli hänestä Jumalan valtakunnan levittämistä.

Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.

Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.

Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta on todellisuudesta otettu.

Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva. Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:

-- Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?

Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg oli silloin vastannut:

-- Toinen tarvitsee toista.

Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:

-- Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.

Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä jo on alkanut kellastua, hän sanoo:

-- Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin siinä nyt on?... Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?

Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään, avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."

Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka "fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään arvoa.

Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä", niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään "tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän". -- Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat. Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus -- molemmat mitä personallisimpia Runebergin runoelmia.

Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus, sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla." Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan, äläkä halveksimaan!"

Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä näkyviin.

Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa, kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä rakkaus vallitsee, ihmiselämästä -- jota taas edustaa ennen kaikkea perheellinen rakkaus.

Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti "Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta ja häväistystä.

Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella, jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.

Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.

Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:

-- Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta hyvin tekee se joka ei tuomitse.