Part 13

Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin", ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo "kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni kultuurin edistyessä.

Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg saattoi Ruotsista sanoa:

"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."

Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää taistelua, erämaa rauhaa.

Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri, viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?

Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi, "eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".

Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja kuvastavat suomalaista luonnetta.

22.

Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia näitä mielipiteitä.

Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain _yhden_ aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.

Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.

"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa. Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni, jossa tunne -- taiteessa niinkuin uskonnossa -- vaistomaisesti hylkää kaikki mikä oikeasta poikkeaa.

Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o. korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.

Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (_förklaring_ sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana; "runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä, kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy, ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä. Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä, kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa ryhmissä."

Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa. "Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja täyttääkseen siinä paikkansa."

Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne, sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat. Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.

Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa olemasta pahaa ja on pikemmin _todellisen_ hyvän ehto ja siinä niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" -- niin huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".

Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. -- "Ainoastaan taiteilija sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista -- käsitteen kannalta katsoen -- ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja välttämättöminä elementteinä."

Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.

Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.

Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".

Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin yleisistä periaatteistaan.

Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö _itse tahtoo_ vaikuttaa jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että ihminen _tahtoo_ luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.

Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita. Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti "miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen, jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka "lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan vasaran avulla on tappanut -- kärpäsen.

Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.

Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F. Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin, hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.

Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät). Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä -- ja sen hän tekikin, päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.

Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.

Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista kirjailijatointansakin.

Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo oli pantu.

Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin "maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia naurettavia puolia.

Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin. Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on otettu 1808 vuoden sodasta.

Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä. Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin, koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa, lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa, joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.

Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen, johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.

23.

Jos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla, niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen. Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa: Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna 1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.

Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni, Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.

Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on "taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie." Kukan johdosta kysytään:

Noin kun suvikukan lailla sulohon nousee taistotta, mi mailla armast' on, miksi murhe, vaara maata vainoaa, miksi maa ei olla saata rauhan maa?

Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi, jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".

Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen. Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan se esiintyy eri ihmistenkin välillä.

Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.

Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita" kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.

Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834 lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin -- Helsingin lyseon johtajan -- professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan. Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja _kaikissa suhteissa_ vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A. Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.

Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat "haaveilijoita".

Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin puvun lävitse".

Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan 1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.

Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa, saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että "torutaan häntä".

Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa, puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo: "minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.