Part 12

Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona koommin";

vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy, aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä, hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.

Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina, jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin, sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,

suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.

Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen. Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen, luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu. Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon sielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan kaikkeudessa elävää rakkauttakin.

Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.

Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä. Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin. Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa usein unhottanut leikit ja luvut.

Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa". Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron puhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.

Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta selvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa. Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille, jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka tuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.

Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:

Ma oman rintaa olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan; ma oman sielus päivänpaiste oon, sa helläss' elät hohtehessani.

Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa

rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.

Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? -- Vaan sitten jatkettiin, kunnes

tieteitten esikartano kerran templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist' etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.

Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä mielipiteessä meidän päiviimme saakka?

Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".

Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi tahansa.

21.

On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita kultuurialoja koskevaksi.

Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi 800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa; vuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä vähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377, 349 ja 329.

Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa, ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon. Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä tehokkaasti.

Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias. Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia kirjotuksia parisenkymmentä.

Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja jälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa. Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena, että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan eriluontoiseen runoilijatoimintaan.

Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana, löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella, siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista. Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.

Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua, sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista: runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti havaittavan äärettömyyden leima.

Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.

Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma itsemme on.

Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava on että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi "puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.

Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta, niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa, mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.

Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin -- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen; hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?

Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin teoriassa.

Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta. "Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin -- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."

Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.

Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä periaatteestaan.

Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät ihaninta runoutta.

Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä tekee.

Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista; vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.

Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.

Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen runous ole varsinaista runoutta.

Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?

Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:

"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä, joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden olentoja."

Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".

Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:

"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa, Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu, mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa, rakkaudessa ja ilossa."

Samaten hän sanoo:

"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista, eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."

Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.

Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta" osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään verrattomina".

Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne. Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä vapautta."

Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta, mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä. Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä. Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja semmoisena se on oikeutettu.

Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.

"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa, vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan, ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."

Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa, erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo, että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista runoutta.

Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden, ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua tunnustusta.

Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja luontoon".

Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.

On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla siihen päätökseen -- mihin jo ennenkin on viitattu -- että Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on ruotsalainen, toinen suomalainen.

Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille, mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen kuvaava.