Part 10

niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua. Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin on kokenut,

kun joskus syksyin alla salamain ja rakeen rankan kotoisilles vilja-kultaa korjaat.

Niin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa ja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet asettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään lähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa taas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta samalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen, siirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys katoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.

Mutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee ihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloin _hätä_ saattaa ihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.

Usein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain suomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja semmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla urhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan häntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten saartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen loppusanoissa: "sit' ei kuri kaada", ainoastaan se kestää koetuksen, tahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaa _tål_ voidaan ymmärtää molemmin tavoin) "veljeään ken hädässä ei hylkää".

Mutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg itse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut ymmärtämään että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Ja samaten on jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä ajattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän ei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen talonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä oppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan puhua.

Tässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin personallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja luonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä Paavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.

Ja nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin syvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen runoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi antaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi eikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä vapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä kansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen pohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen elämänkatsomuksensa oli "yleispätevä", käyttääksemme Gerlachin sanoja.

Mutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi mielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.

Ja kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena miksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan edustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin luonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se saattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.

Voimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt valmis.

17.

Äsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä kolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten alla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan sijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä muisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.

Yhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta: kerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän Ojan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti, jonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava tyttö uhraa solkensa, kysyen:

mitä suuruus rinnall' elon onnen, kulta, rikkaus rakkautta vastaan;

ja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa lähimmäisiään.

Mutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina; vieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin jos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden kuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia laatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö. Poikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei ylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen voittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli "ihanaisin seudun impyeistä" ja "armas kuin aamu katsella".

Tähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin runovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata runovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla toivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin Tengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin kirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta. Niin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta paperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin hankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla Joutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset tässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on samallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin painettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista saada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.

Miten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun Runeberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle tuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi hänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista runojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla 1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät. jotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa sanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin sitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat vireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät huomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien luultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä käsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon käännöksiä serbialaisista kansanlauluista.

Mutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu, jonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa innokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän lausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli nousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi etupäässä "Mustasukkaisuuden öitä", mutta senohessa hän sanoi että runo Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.

Nojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella saattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831 hän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän vaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti Ruotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta vain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä vedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että se perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin mikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman kautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten kannan välillä.

Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee Runebergin elämänkatsomuksen.

Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa, mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston täyttämisestä.

Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.

Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen runo.

Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa tarkotusperää.

Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea, sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä, niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.

Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.

Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:

Vanhalle ei sovi sota-aseet enemmän kuin pelko nuorten poviin.

Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_ "eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.

Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa _Suomen_ tyttäreksi.

Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja 14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle, mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä ihmeeseen.

Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä

siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' ompi unhottumaton se uskollisten maa.

Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden ilmaisijana on laulu.

Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon, lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"

Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra ehkä "kuulee ääntä _maan_" ja lieventää _kansan_ hätää.

Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle, tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.

Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.

18.

Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826 alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo, ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg, sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.

Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen, ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään, tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.

Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta muutamia säkeitä uudestaan.

Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa, aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut ovat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.

Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti, torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri. Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä, ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.

Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä, kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.

Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee

hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.

Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen yhteenkuuluvaisuus.

Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä. Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus selittää tarvitsevansa heitä molempia.

Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja muistuttaa Paavolle:

Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä; köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.

Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on sälköjä mulla".

Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen täytyi tyytyä,

jos taljasen yhden sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.

Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:

Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.

Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee illallista veljelleen

hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.

Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että

mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.

Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt käsitetään _luonnonlapsiksi_.

Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa "villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".

Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää "herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään mitään pahaa.

Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta, Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä, syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.

Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin

joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.

Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.

Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että

kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks, vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.

niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi. Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna luonnonihmisten vapauteen.

Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että

suutasi tahraat liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,

niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme -- niinkuin Helvikin tekee.

Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron ensimäisen kertomuksen jälkeen

puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan, lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa, vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.

Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee toisiin naimisiin, saada

riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.

Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa. Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):

Mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahon muo'on muhkeamman muhkeille muo'oilleni, sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni.

Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse haluaa, kohta lisää:

Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.