Part 16

"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta..."

"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."

Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen hitaasti.

"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että olisitte luovuttanut sen takaisin."

"Olisin varmasti!" ruikutti mies. "Pyhä Jumalan äiti, niin olisin tehnyt!"

"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa..."

"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä..."

"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne."

"Millä tavalla minä voisin todistaa...?"

"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."

Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin. Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion muistiin.

XIV luku.

MUULINAJAJA.

Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.

Holvissa välähti valo ja ääni kajahti:

"Kuka pyrkii sisään?"

"Messer Girolamon lähetti", vastasi muulinajaja. "Tunnus?"

"Voittoisa Lodi."

Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot, joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.

Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle. Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"

"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää silmäni huomataksenne sen?"

"Kuka te olette? Mikä on nimenne?"

"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta. Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset kasvonsa vielä likaisemmiksi.

"Viekää muulinne kaupungintalolle", sanoi kapteeni töykeästi.

Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.

Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko. Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.

He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen, ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä, tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.

Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen, arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta. Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.

Mustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.

"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään. Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt huoneen perälle.

Pitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.

"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä elintarvelähetys on viimeinen."

"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen kasvoiltaan.

"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti muulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen paluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä. Meidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi järjettömyyttä yrittääkään päästä läpi."

"Pääsittehän tekin", huomautti luiseva kapteeni. "Oveluudella. Mutta se temppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja tuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi aukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat palasivat."

"Kekseliäästi tehty", kiitti kapteeni.

"Se oli aivan välttämätöntä", sanoi Bellarion lyhyesti. "Nämä elintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava."

Vignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä puhetapa saivat hänet ymmälle.

"Kuka te olette?" kysyi hän. "Muulinajaja ette ainakaan ole."

"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen jälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen onnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa peitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on sijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun hoitaakseni."

"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein putipuhtaaksi kynitty."

"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä viittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille."

"Vai niin! Mitä viittauksia?" Vignate oli kiukkuinen. "Herra kardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä varojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi teidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille kannustimeksi."

"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia. Ilmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen. Jos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olen odotellut sopivaa hetkeä."

"Ja nyt kun elintarvepula uhkaa, on teidän sopiva hetkenne ensi tilassa,"

"Niinkö?" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy loukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet puhutella häntä tuossa äänilajissa.

"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan kimppuun."

"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä helppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin, mutta syy ei ollut minun."

"Onko teidän ylhäisyytenne varma siitä?" Messer Beppo hymyili heikosti.

Lodin herra raivostui. "Olenko varma?" Hänen harmaat kasvonsa kuumenivat. "Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?"

"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä vakuutettu."

"Ja te olette nokkavuudessanne samaa mieltä."

Vignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä nuorukaista. "Voisinko muuta?" sanoi tämä. "Ajatelkaahan, hyökkäätte keskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää voimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle vaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte aikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti olisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi aavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi."

Vignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan: "Papin viisautta", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon. "Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme olisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria Facinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut Lodin herran mieleen." Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan, työntäen esiin alahuulensa. "Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt pakoittaa hänet..."

Messer Beppo purskahti nauruun.

"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino ehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan."

"Mitä tarkoitatte?" huohotti Vignate. "Vai armoillamme?" Kaikki kolme tuijottivat nuorta sotilasta.

"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole ylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja San Michelessä."

"Tiedämme."

"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä vahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin on kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat kuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista."

Vignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas käsittääkseen Beppon tarkoituksen.

"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia käyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon päämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi tapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät miehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin päätön ruumis."

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle tuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.

"Tottavieköön!" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: "Totta jumaliste!" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.

"Eipä hullumpaa", sanoi hän.

"Vai ei?" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. "Parempaa suunnitelmaa ette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi."

Hänen varmuutensa tehosi ilmeisesti.

"Paljonko miehiä Facinolla on Pavonessa? Tiedättekö?" kysyi Vignate.

"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla, jos saisitte hänet yllätetyksi."

"Ei uhmailla suotta. Otan mukaani kuusisataa."

"Teidän ylhäisyytenne on siis tehnyt päätöksensä?" sanoi kapteeni.

"Mitäs muutakaan, Rocco?"

Rocco siveli partaansa. "Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin kuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan suorittaa huomiota herättämättä."

Urhoollinen Beppo sekaantui pyytämättä keskusteluun.

"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa peitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään Pavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte, rynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa."

"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?" ihmetteli Rocco. "Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi."

"Annan miesteni vetää paidat nuttujensa päälle. Tehkää te samoin."

"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!" huudahti Vignate. "Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään." Vignate kompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että hän oli tehnyt päätöksensä. "Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko käytettävissä, kapteeni Farfalla?"

"Riippuu maksusta", vastasi Beppo vikkelästi. "Minä en tappele suoranaisesta tappelunhalusta."

Vignate synkistyi ja siristi silmiään. "Mitkä ovat ehtonne?"

"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja viisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa."

"Taivas!" siunaili Vignate. "Viisitoistatuh... Muuten, tarvitsen tuskin kondottaanne niin kauan."

"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin tyytyväinen."

"Saatte kymmenentuhatta avustanne tässä yrityksessä", ratkaisi Vignate.

"Toivotan hyvää huomenta", virkkoi Beppo. "Tiedän, että olen paremman palkan arvoinen."

"Käytätte hyväksenne vaikeaa asemaani", marisi Vignate.

"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin henkeni alttiiksi tulemalla tänne." He riitelivät vielä puolituntisen, ja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen rehellisistä aikomuksistaan.

Lodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti sopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä lähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja valmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.

Aamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet taivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä tällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan joitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui paraikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän kohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän ääressä.

"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia. Yritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?"

"Kyllä", vastasi Bellarion.

"Pidätitte salakuljettajat?"

"Pidätimme. Siitä huolimatta pääsi muulijono kuormineen Alessandriaan."

Ällistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. "Kuinka, herra? Vaikka pidätitte ajajat?"

Bellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. "Siitä huolimatta. Minä ohjasin itse muulit Alessandriaan." Hän istuutui äänettömyyden vallitessa.

"Sanot käyneesi Alessandriassa?"

"Linnoituksessa asti. Söin aamiaiseni Lodin herran seurassa."

"No, mutta selitä, Herran nimessä!" puuskahti Facino ärtyneenä.

Bellarion selitti.

XV luku.

LOUKKU.

Arvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla sanalla.

Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa, että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.

Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen, kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies, jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta, eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.

Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä. Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.

Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.

"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin kuin olisin antautunut."

Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion vastasi sillävälin:

"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija saapuessani luoksenne Alessandriaan."

Vignate katsoi häntä pitkään.

"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"

"Nimeni on Bellarion."

"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"

"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."

Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi minun kynsiini."

Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne hallitsijalle."

Vignate aukoi suutaan.

"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."

"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on kunniasanani."

"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja Carmagnola, että hän vapisi.

"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."

Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut. Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni potkaisi."

"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti lopussa."

"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."

"Alkusoitto mihin?"

"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua."

He katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.

"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään."

"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan urhojen käydä sisään."

"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli melkein kunnioittavasti nuorukaista..

"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä..."

"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen, että aika oli täpärällä.

Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko päällikkyyden Carmagnolalle.

"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."

"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."

"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti Carmagnolan olevan vakavissaan.

Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.

Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.

XVI luku.

ERO.

Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki. Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.

Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta. Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?

Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.

Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen, joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana Alessandriaa.

Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja puhkesi puhumaan.

"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."

Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen seurastaan.