Part 4

— Ei, ei, se on vallan mahdotonta, vastusteli nuori mies kyyneleitään pidätellen ja koettaen kätkeä paljaat jalkansa nojatuolin taakse. Minun täytyy mennä taas ylös.

— Niin täytyykin, hän on väsynyt, sanoi Helena. Menkää ylös, Vassia, tulen viiden minuutin kuluttua tuomaan teille teetä.

Neiti Mesureux, joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puhutusta, näki hämmästyneenä ullakkohuoneen nuoren miehen pakenevan tiehensä vainotun eläimen lailla. Mutta sitten ruhtinas Ashkeliani tarjosi hänelle tuolin sanoen:

— Mutta te ainakin jäätte luoksemme, hyvä neiti? Saanko tarjota teille lasin konjakkia, tai ehkä munkkia?

Mutta kun hämmästynyt vanha neiti kieltäytyi kaikesta, kumarsi ruhtinas kohteliaasti Helenalle.

— Kiitos, Helena Borissovna, hän sanoi korostaen jokaista tavua, olette täyttänyt sydämemme ilolla. Mutta aiotteko todellakin jättää meidät Vassian tähden?

— Älkää pidättäkö häntä, puuttui Natalia Borissovna puheeseen, hän on niin...

Helena keskeytti hiukan kärsimättömästi:

— Miksi näet noin paljon vaivaa, rakkaani. Minkä lupaan, sen teen.

— Te olette yhä enemmän minun mieleeni, nuori neiti, sanoi Anton Irtitsh. Sallikaa minun puristaa kättänne.

Olisi ollut liian loukkaavaa torjua tuo pyyntö. Mutta laskettuaan ilmeisen vastahakoisesti sormensa noille lämpimille, väkeville kämmenille ei Helena voinutkaan olla tuntematta kummallista mielihyvää. Tämä tunne teki hänet levottomaksi. Hän veti nopeasti kätensä pois, kiitti Feodoria muutamin sanoin ja katosi.

— Soittakaa pian jotakin iloista, jotta ei tyhjä tila tuntuisi, käski Feodor viuluniekkaa.

— Valitan kovin, ruhtinas, mutta minun täytyy nyt lähteä.

— Minne sitten?

— Työhöni.

— Mutta silloinhan me jäämme tänne ilman musiikkia ja muuta, ja se on mahdotonta.

Hän tarttui tuttavallisesti viulunsoittajan käsivarteen ja sanoi nauraen:

— Tunnustan, että en ensinkään pidä juutalaisista, mutta te todella miellytätte minua. Minä en päästä teitä. Missä ravintolassa soitatte?

— "Samovar"-ravintolassa.

— Mainiota. Te, Natalia Borissovna, tulette luonnollisesti mukaan, ja neiti Mesureux myöskin? Ettekö? Sepä vahinko! Anton Irtitsh, meillä on vielä puhuttavaa. Emmekä ole vielä kumpikaan humalassa. Ja mitä Shuvaloviin tulee, hän saa ajaa meidät sinne.

— Vaununi on käytettävissänne, vastasi Shuvalov, mutta mutta eivät rahanne. Siitähän olemme sopineet, eikö totta?

Yleisessä lähtökiireessä ei kukaan huomannut Anton Irtitshin hymyä.

IV.

Kun Vassia kuuli Helenan lupaavan tulla ylös hänen luokseen, hän säteili ilosta. Hän ei ollut laisinkaan odottanut mitään sellaista... Helena oli niin kaunis sinä iltana. Ja hän saisi Helenan yksin itselleen. Porrasaskelmien — jotka hän tavallisesti laski yksitellen — lukumäärä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut niin pieneltä; koskaan eivät portaat olleet tuntuneet niin kevyiltä nousta.

Mutta tuskin hän oli tullut huoneensa ovelle, kun hänen ihmeellinen lumouksensa vaihtui mielipahaksi, joka miltei lähenteli kauhua. Helena ei ollut milloinkaan käynyt heidän luonaan. Sensijaan oli hänen tapanaan mennä Helenan neuloessa tämän luo lukemaan ääneen kirjoja, joita he molemmat rakastivat. Miten hän voisi ottaa Helenan vastaan tässä kauheassa huoneessa, johon varjostimeton sähkölamppu loi räikeää ja epäterveellistä valoaan?

Kaikkialla oli vanhoja esineitä, puoliksi kirjoitettuja paperiarkkeja. Pesutelineellä spriikeittimen vieressä oli suuria rasvaläiskiä ja kamferttiruisku. Miten köyhää, surullista ja vastenmielistä kaikki olikaan. Vassiasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt tätä huonetta. Siitä uhosi vanhan, epäsiistin ukon, kurjuuden ja sairauden haju.

— Mitä hän tästä ajatteleekaan? Mitä hän tästä ajatteleekaan?

Tämä kysymys, jota hän tuhannesti toisteli, yhä kiihkeämmin, yhä villimmin, kidutti häntä ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Hän koetti säälimättömimmästi kuvitella sen vaikutelman vastenmielisimpiä puolia, minkä tuo nuori tyttö saisi hänestä ja hänen isästään.

Ja äkkiä Aleksei Dmitritshin kasvot menettivät kaiken sen, mikä oli olemassa vain hänelle, Vassialle; hän näki ne sellaisina, jollaisina muiden täytyi ne nähdä. Kauniit kasvot, totisesti herpautuneet, voimattomat — ja kellahtavat hiukset!

Hän ymmärsi ajattelevansa kehnoja ajatuksia, mutta tunsi olevansa kykenemätön karkoittamaan niitä. Niin. Tuo punainen, veltto juopon nenä, lerppuvat sukat ja kaikki muu...

Hänet valtasi julma tunne, jota hän ei elämässään milloinkaan unohtanut ja joka sai hänet aina, milloin hän sen muisti, ähkymään häpeästä ja itseinhosta; mutta tuona hetkenä se täytti hänet kokonaan: hän ylenkatsoi isäänsä. Koko Aleksei Dmitritshin äidillisyys, koko hänen hellyytensä oli unohtunut sen epäjärjestyksen ja sen vanhuudenhajun vuoksi, jonka nuori tyttö pian huomaisi.

Kirkkaampana hetkenä Vassia oli käsittänyt, että vain hänen voimakas tunteensa Helenaa kohtaan sai hänet kieltämään isänsä. Mutta hän ei voinut enää nähdä selvästi sieluunsa. Hän oli onneton, kurja, täynnä halveksuntaa itseään kohtaan. Eikä hän säästänyt mitään eikä ketään, ei edes Helenaa. Se raivo, jolla hän oli mustannut isänsä kuvaa, kääntyi tyttöön sillä aikaa, kun hän kuumeisesti kokosi rääsyjä ja papereita, heitti ne nurkkaan ja peitti sanomalehdellä.

— Mahtaako hän tullakaan? ajatteli poika, myöntämättä itselleen, että olisi antanut paljon, jos tyttö ei olisi pitänyt lupaustaan. Niin, kyllä hän tulee, epäilemättä hän tulee, hänhän väittää, että hän aina pitää sanansa. Mutta vain sentähden, yksinomaan sentähden. Tuon almun hän on antanut minulle vain päästäkseen minusta. Aivan varmaan häiritsin hänen iloaan. Jo pelkän asuni vuoksi, — tämän kurjan päällystakin, näiden tohveleitteni.

Tämä ajatus tunkeutui häneen poran tavoin, sietämättömällä kivulla: hän painoi kädellään suonenvedontapaisesti rintaansa jatkaen yksinpuheluaan yhä kiihkeämmin:

— Ja milloin hän aikoo tulla? Hän sanoi viiden minuutin kuluttua. Hän on jo valehdellut. (Vassiasta tuntui jo kuluneen äärettömän pitkä aika siitä, kun hän oli tullut huoneeseensa.) Ehkä saan odottaa tunnin tai vielä enemmän. Ja se on luonnollista, heillähän on niin hauskaa siellä alhaalla. Hän ei ajattele, että minä odotan, että jokainen silmänräpäys salpaa hengitystäni... Hän ei ole milloinkaan ollut sairas. Vieläkö hän laulaa? Ei, en kuule mitään. He pelkäävät, että minä tulisin takaisin. Mitäpä huvia sairaasta olisi kenellekään. Kun vain eivät säälisi minua. Voi, kunpa eivät, sitä minä en siedä... Enkä sitäkään, että he kohtelevat minua kuin lasta. Minä lähden alas. Minä sanon sen heille, sanon.

Hänen tavallinen hermokohtauksensa ei ollut enää kaukana, kun hän kuuli käytävästä kevyitä askeleita. Vassia riisui päällystäkin yltään, aivankin se olisi polttanut häntä, ja ryömi vuoteeseensa.

Kun Helena astui sisään höyryävä teekuppi kädessään, tutkisteli nuori mies palavin silmin hänen kasvojansa ilmettä.

— Hän osaa hillitä itsensä, ajatteli Vassia sarkastisesti, eikä näytä vastenmielisyyttään. Mutta minä tunnen hyvin, että hän ajattelee vain sitä, miten pääsisi takaisin toisten luo. Hän voi kernaasti lähteä, hän voi lähteä, en aijokaan pidättää häntä täällä.

— Tässä teenne, sanoi Helena. Haluatteko, että autan teitä? Olette varmaan väsynyt.

— Ei, kiitos, tulen toimeen yksin, en ole sairas.

Ellei Helenan olisi ollut niin luontaisen helppoa hillitä itseään, ei hän olisi voinut peittää hämmästystään. Miten epäystävällisiä olivatkaan Vassian sanat ja äänensävy, vaikka nuorukainen tavallisesti oli niin huomaavainen, kohtelias ja sävyisä! Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi tuota hullunkurista pukua, jossa hänet oli alhaalla yllätetty. Ja, itsekin ylpeänä, hän antoi Vassialle anteeksi, että tämä vielä kärsi siitä.

— Mutta enhän minä pidäkään teitä sairaana, hän sanoi hilpeästi. Sen te tiedätte hyvin.

— Minä en tiedä mitään, mutisi Vassia hampaittensa lomasta, en muuta kuin että olen täällä kaikkien taakkana.

— Älkää, rakas Vassia, rauhoittukaa nyt. Kaikkihan rakastavat teitä.

Vassia toivoi, että hän olisi lisännyt: "ja surkuttelevat teitä", mikä olisi antanut hänelle tilaisuuden päästää kaiken katkeruutensa valloilleen. Mutta Helena tyytyi vain etsimään tuolia istahtaakseen. Kun hän ei sellaista löytänyt, hän istuutui Aleksei Dmitritshin sohvalle. Sen jouset kirahtivat valittavasti.

— Ei erityisen pehmeä, yritti nuori mies pilailla. Mutta isäni on tyytyväinen siihen. Kun kerran olette niin ystävällinen, että olette tullut tänne, voinette myöskin sietää sohvan epämukavuutta pari minuuttia.

Kun tyttö ei vastannut mitään, vaan katseli häntä syvin ja rauhallisin silmin, käänsi Vassia päänsä poispäin ja oli puhuvinaan itsekseen:

— Kun Anja tulee tervehtimään minua, hän ei pelkää istua sängyn laidalle. Hän on hyvin suloinen, hän Anja, niin avomielinen, niin luonnollinen, että heti saattaa lukea hänen ajatuksensa.

Helena oli yhä vaiti, mutta hänen kapeat, suorat kulmakarvansa vetäytyivät kevyesti kokoon. Hänen esiintymisensä saattoi Vassian hämmingin valtaan. Mihin hintaan tahansa hän tahtoi välttää hiljaisuutta, joka — niin hänestä tuntui — saisi Helenan yhä enemmän häntä halveksimaan. Sentähden hän kysyi:

— Oliko juhla onnistunut?

Helena arveli, että nuoren miehen hermostuneisuus oli ohi ja että nyt saattoi syntyä luonnollinen keskustelu. Hänen närkästyksensä hävisi. Hän sääli tuota onnetonta poikaa. Helena rakasti hänen moraalista puhtauttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hellää pidättäväisyyttä, jota hänen esiintymisensä tavallisesti osoitti.

— Juhla epäonnistui kerrassaan, vastasi Helena sydämellisesti. Shuvalov oli tuonut mukaansa jonkun peräti kummallisen henkilön, oikean kulakin [rikastunut karkea talonpoika]. Mutta hän oli niin tomppeli, että turmeli minun koko iloni.

— Älkää millään muotoa vaivautuko minun takiani, huudahti Vassia pisteliäästi.

Mitä te oikein tarkoitatte? mutisi Helena kummastuneena.

— Ymmärrän kyllä, että te vain tahdotte säästää minua. Minulle, joka olen viettänyt uudenvuodenaattoa tässä viheliäisessä häkissä, te ette mielestänne voi kertoa, miten hauskaa teillä on ollut; ja vaikka te teeskentelettekin hyvin, näen, että teillä on vain yksi ajatus: pian takaisin sinne!

Helena ei hievahtanutkaan, vaikka kiukku ja sääli kuohuivat hänen mielessään. Häntä loukkasi julmasti se, että Vassia niin itsepintaisesti epäili hänen jokaista sanaansa ja liikettään, vaikka hän oli koko illan kärsinyt siitä, että Vassia oli yksin ja surullinen, ja vaikka hän oli ilolla ja vilpittömässä mielessä tullut hänen luokseen. Mutta samalla hänelle selvisi, että Vassia eli sellaista mieletöntä hetkeä, jolloin sairaat koettavat vyöryttää kuormansa koko maailman hartioille.

— Ja minä ymmärrän teidät hyvin, jatkoi onneton julman itsepäisenä, ikäänkuin epäoikeudenmukaisuuden ja vihan pyörteeseen joutuneena. En ole hauska, en kaunis enkä elegantti. Ei kukaan muu kuin isäni voi sietää minua. Vain me kaksi olemme luodut ymmärtämään toisiamme.

Äkkiä Helena nousi. Hän teki sen aivan vaistomaisesti keskeyttääkseen Vassian puheen. Pojan ääni ja katse ennustivat, että hän olisi alkanut pilkata Aleksei Dmitritshiä. Sellaisia muistoa ei saanut jäädä heidän kahden välille. Vassia ei olisi milloinkaan antanut sitä anteeksi itselleen.

— Minä luulen, että läsnäoloni on teille tänä iltana vain pahaksi, sanoi Helena ystävällisesti. Lienee parasta, että menen taas alas.

— Vain veruke, mutisi Vassia.

Mutta Helena laski aivan hiljaa toisen kätensä hänen huulilleen hivellen toisella hänen otsaansa. Kämmenet olivat raikkaat, sormet kevyet, elävät. Miten ihmeellistä mielihyvää ne tuottivatkaan Vassialle, miten lempeästi ne hälvensivätkään raivoisan, tuhoavan pyörretanssin hänen aivoistaan. Hän tunsi olevansa vapautunut, heikko ja nöyrä.

— Voi, minä rukoilen teitä, älkää menkö, hän huokasi. Hän tarttui Helenan käsiin, puristi ne omien polttavien kämmentensä väliin, painoi äkkiä päänsä niitä vasten, ja tyttö tunsi hänen kyyneltensä kostean lämmön.

— Miten saatoinkaan puhua teille sillä tavalla? kuiskasi poika kohottamatta päätään. Miten saatoinkaan? Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa. Olin aivan suunniltani, olin ilkeä. Minä ajattelin... voi, jospa tietäisitte. Minusta tuntui, että te tunsitte minua kohtaan ylenkatseellista sääliä, että olin teille vastenmielinen... Ja sitten tämä huone... ja meidän kurjuutemme...

— Riittää, jo pikku Vassia... miksi kidutatte itseänne?

— Ei, ei, teidän täytyy saada se tietää. Olen mustannut teitä mielessäni, raastanut teidät alas, ja se koskee minuun kovin. Puhuin äsken Anjasta, se ei ole totta, en välitä hänestä vähääkään! Hän nauraa aiheettomasti ja lörpöttelee. Kun sitävastoin te... Minä tarvitsen teitä. Voi, jos olisin terve, jos voisin ansaita elatukseni, niin minulla olisi teille paljon sanottavaa.

Helena katseli kapeaa niskaa, joka nytkähteli liikutuksesta, hän kuunteli poikamaisesti änkytettyjen sanojen ääntä, joka tuntui valuvan hänen sormiensa lomitse. Ja hänet valtasi jonkinlainen syvä murhe, ikäänkuin hän olisi ottanut kannettavakseen hyvin raskaan mutta hyvin jalon taakan.

— Te siis luulette, kysyi hän hitaasti, että sairaus tai köyhyys voisivat säikyttää minua?

Vassia kavahti äkkiä istualleen ja katseli häntä suu raollaan, kykenemättä ajattelemaan mitään.

Kiivas koputus ovelle havahdutti pojan tuosta lumouksesta.

— Sisään, sanoi hän koneellisesti.

Tulija oli Shuvalov.

— Tulen ryöstämään teidät, Helena Borisovna, selitti hän.

Vassia huomasi heti, että Shuvalovin silmät olivat liian loistavat ja että hän puhui liian kovalla äänellä.

— Ryöstämään minut? kysyi nuori tyttö. Ettekö siis jääkään tänne?

— Tännekö? Kaikki toiset ovat jo Montmartre'illa, mutta ei tahdota jatkaa juhlaa ilman teitä. Minulla on määräys ottaa teidät mukaan, vaikkapa väkisin, jos vastustelette.

Hän alkoi nauraa meluavasti ja lisäsi:

— Älkää välittäkö, vaikka olenkin vähän tuulessa. Saivat minut juomaan. Eikä minulla ole heidän tottumustaan.

Helena epäröi. Hänen katseensa kääntyi Vassian äkkiä kalvenneista kasvoista Shuvaloviin. Hän ymmärsi, että tämä oli siksi juopunut, että panisi mieluummin toimeen skandaalin kuin sallisi hänen jäädä kotiin.

— Hyvä, minä tulen, hän sanoi vältellen sairaan katsetta.

— Tiesin sen heti, kuiskasi poika niin masentuneesti, että se koski Helenaan kipeämmin kuin kaikki hänen pilkkansa.

Tyttö sanoi Shuvaloville:

— Pankaa autonne käyntiin, minä tulen heti.

Miehen lähdettyä hän kysyi arasti:

— Ettehän ole pahastunut minuun, Vassia, ettehän? En voinut kieltäytyä. Näittehän itse, millaisessa tilassa hän oli.

Hänen muutoin niin lujan äänensä epävarmuus liikutti nuorukaista, mutta tämä ei kuitenkaan voinut estää katkeruutensa viimeistä ripettä purkautumasta ilmoille:

— Pahastunutko teihin? hän sanoi. Ja millä oikeutuksella? Se, mitä teette, on vain luonnollista. Valoa, musiikkia ja ihmisiä, jotka ovat paljon hauskempia kuin minä.

— Mitä ihmisiä? Shuvalovin olette nähnyt, ja tuo toinen, josta puhuin teille, on minusta vastenmielinen, niinkuin jo sanoin.

— Mutta siellä on myöskin ruhtinas Ashkeliani. Hän on kaunis, hän... erittäinkin tänä iltana, smokingissa.

Nuo sanat liikuttivat Helenaa. Niissä paljastui niin yksinkertaisesti lapsellinen, saavuttamaton toive.

— Kuulkaa nyt tarkkaan, rakas pikku Vassia, sanoi hän pakoittaen pojan katsomaan suoraan silmiinsä. Te tiedätte että en koskaan valehtele. Nyt minä sanon teille, että — Natashaa lukuunottamatta — ei ole ketään, joka olisi minulle niin kallis kuin te. Ja nukkukaa nyt. Älkääkä olko mistään huolissanne.

V.

Nähdessään Helenan tulevan ulos Mesureux'n täysihoitolasta hypähti Shuvalov istuimeltaan, avasi auton oven ja auttoi nuoren tytön autoon.

— Täydellinen, hieno autonkuljettaja, sanoi hän syvään kumartaen.

— Liiankin hieno, huomautti Helena. Aiotteko harjoittaa ammattianne tuo suurenmoinen päällystakki yllänne?

— Hiiteen koko ammatti tänä yönä! Annan itselleni lomaa.

— Mutta miten on teidän laitanne, Maksim? Te, muutoin niin järkevä ihminen!

— Olen suunnattoman iloinen tavattuani Anton Irtitshin. Vanhan ystävän, joka matkustaa taas huomenna pois. Olen päättänyt, että en enää eroa hänestä ennen junan lähtöä. On ilo katsella häntä. Hän on venäläinen, mutta oikeaa lajia, ei surkea niinkuin me älymystön jäsenet. Niin kauan, kun on olemassa hänen kaltaistaan väkeä, ei Venäjä joudu perikatoon, tapahtukoon mitä tahansa.

Mies puhui, puhui, toinen jalka auton likasuojuksella. Helena tunsi hänen harrastuksensa yleisiin asioihin ja arveli, että hän voisi puhella vielä kauankin tuossa asennossa.

— Ettekö usko, että voisitte selittää tuon kaiken minulle paljon paremmin ravintolassa? kysyi tyttö.

— Olette aivan oikeassa.

Shuvalov oli juuri sulkemaisillaan oven, kun hän äkkiä muutti mielensä ja kysyi:

— Eikö teistä olisi hauskempaa istua edessä, minun vieressäni? Raikas ilma tekee hyvää, uskokaa minua.

Helena ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Shuvalovin autuaan-iloisia kasvoja.

— Kiitos, hän sanoi, minun on aivan hyvä näin.

— No, sitten saatte nähdä, mihin nämä kärryt pystyvät kirurgin käsissä.

Helena tuskin huomasikaan mielettömiä hypähdyksiä ja kaarroksia, joita Shuvalov pakoitti autonsa tekemään. Huolimatta valoista, jotka lisääntyivät sitä mukaa kuin lähestyttiin Place Pigalle'ia, huolimatta yhä suuremmasta pauhinasta, johon tämä huvitustehdas heidät kietoi, oli nuori tyttö yhden ainoan ajatuksen vallassa: hän oli sitonut itsensä Vassiaan.

Hän ei tosin ollut antanut mitään suoranaista lupausta. Hän tunsi kuitenkin selvästi, että hänen äänensä sävy, hänen katseensa, hänen koko käytöksensä oli nyt sitonut hänet sairaaseen paljon lujemmin kuin yhteisten lukutuntien keskustelut siihen saakka. Mutta miten sitonut? Läheiseen ystävyyteen, alttiiseen sisarusliittoon? Sellaiseksi hän sen tunsi. Mutta hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen itselleen, että se kiihkeä tapa, jolla hän oli paljastanut tunteensa, siten rauhoittaakseen Vassiaa, oli johtanut tämän harhaan. Ja Vassia rakasti...

Kun auto pysähtyi, tuli ovea avaamaan valkohapsinen, ryhdikäs vanha mies, kasakantakki yllään.

— Tehkää hyvin, madame, tätä tietä, hän sanoi ranskaksi hyvin kohteliaasti, mutta ei millään tavoin matelevasti.

— Mihin sinä asetut? Jotta voisin huutaa sinua, kun tulee hyvä kyydittävä?

— Tarpeetonta, tuumi Maksim. Tänään kyyditsen itseäni.

Hän meni odottavan tytön luo. Ennenkuin he menivät yhdessä sisään, Shuvalov sanoi:

— Sallikaa, Helena Borissovna, minun esitellä teille ystäväni amiraali Andrejev.

Osoittamalta mitään ihmettelyä kumarsi vanhus Helenalle ja suuteli hänen kättään. Ja sitten hän asettui taas kylmälle paikalleen oven edustalle.

Tämä kohtaus tuotti Helenalle mielipahaa, joka yhä lisääntyi heidän astuessaan saliin. Eteisvartijalla, puhelimenhoitajalla, käskyläispojilla, kukkaismyyjättärillä — kaikilla oli liian hienot kasvot ja liian sulava ääni noihin toimiin.

Helena ei ollut vielä milloinkaan käynyt sellaisessa huoneistossa. Taloudelliset huolet, uurastuksen väsymys ja jonkinlainen vaistomainen kainous olivat näihin saakka pidättäneet häntä sellaiseen menemästä, ja jos hän olikin nähnyt omien kansalaistensa keskuudessa hirmuista, täydellistä kurjuutta, niin ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt sen kantavan palvelijanpukua. Vasta paljon myöhemmin hän oli oppiva tuntemaan sen tyynen arvokkuuden, mikä useasti piili sellaisenkin valepuvun alla.

Lieneekö tämä ensimmäinen vaikutelma vakio muisto Vassian kanssa käydystä keskustelusta aiheuttanut sen, että sali ei tuntunut Helenasta miellyttävältä; hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella sitä, sillä Feodor tuli kohta häntä vastaan ja vei hänet lasien ja kukkien peittämän pöydän luo.

— Miten me teitä kaipasimme, Helena Borissovna! hän huudahti. Kun te ette ole läsnä, on Anton Irtitsh mykkä. Näette, että me olemme saaneet jo paljon aikaan, jatkoi hän kahta tyhjää shamppanjapulloa osoittaen, mutta tämä on kuitenkin vasta alkua.

— Pieni, vaatimaton alku, säesti Shuvalov, johon raikas tuuli tuntuikin ajon aikana tehneen vallan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli toivonut.

Helena kävi yhä alakuloisemmaksi. Hänen oli selvin päin liityttävä pöytäkuntaan, jonka alkoholi oli jo saattanut pois tasapainosta, — ja sellainen on aina epämiellyttävää. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneitä, yksinpä hänen sisarensakin, kaikki paitsi Irtitsh, joka koko ajan tarkasteli häntä kirkkaalla, syvälle tunkevalla katseellaan.

— Juo nopeasti lasillinen, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna, sinä et tiedäkään, miten hyvää se tekee.

Helena totteli, ei niinkään paljon siksi, että olisi halunnut juoda, kuin siksi, että tahtoi päästä ystäviensä tilaan. Ja koska hän ei ollut tottunut juomaan, niin kaunis, jalo, jäänkylmä viini petti hänet. Hän kuumeni, hän alkoi nauraa.

— Täällä on aika hauskaa, sanoi hän luotuaan silmäyksen seiniä koristaviin mattoihin.

— Eikö olekin? huusi Teodor.

Feodorin kasvot loistivat. Menneisyys ja tulevaisuus olivat kadonneet. Hän oli taas siinä, mihin hän kuului, missä hänen olisi pitänyt saada aina olla: säihkyvässä valossa, ympärillään kasvoja, jotka nauroivat hänelle ja joille hän vuorostaan antoi oman riemunsa ylenpalttisuuden. Siten tai ratsun satulassa; mikään muu ei soveltunut hänelle.

— Odottakaapa, odottakaapa, saatte nähdä, että iloa riittää, hän jatkoi, ystävämme, juutalainen, sanoi minulle, että orkesteri aloittaa kohta soiton. Ja sitten tulee kuoro, ja sitten tanssijattaria, kotimaisia.

Eräs jo vanheneva nainen astui pöydän luo väkinäisesti hymyillen. Hänellä oli käsivarrellaan joukko nukkeja, joita hän tarjosi Feodorille.

— Naisillenne, hän sanoi.

— Paljonko? kysyi Feodor.

— Kolmesataa frangia kappale.

Sehän on mieletöntä, kuiskasi Natalia Borissovna ruhtinaan korvaan. Emme me niitä tarvitse. Me teemme itse yhtä kauniita. Ehkäpä ne ovatkin meidän omiamme.

Ashkeliani ei kuunnellut häntä. Ruhtinas oli jo saavuttanut sen huumauksen tilan, jossa hänelle tuotti suorastaan aistillista iloa heittää rahansa hyödyttömiin, mielettömästi, ja koska hän tänään tuhlasi viimeisiä rahoja, jotka omisti, sekaantui hänen iloonsa epämääräistä kohtalokasta uhmaa.

— Antakaa minulle kaksi, hän sanoi myyjättärelle. Maksettuaan hän nauroi kauan.

— Minulla ei ole enää edes niin paljon, että voisin maksaa ensimmäiset, pullot, hän sanoi. Kiltti pikku Maksim, me juomme tänä iltana minun autoni...

Nämä sanat selvittivät Shuvalovin. Hän työnsi luotaan lasin, jota viinuri juuri täytti, ja selitti:

— Älkää luulkokaan, ruhtinas Ashkeliani. Minä maksan sen, mitä jo on juotu, ja sitten lähdemme pois.

Heikkotahtoinen Ashkeliani olisi kenties taipunut Shuvalovin päätökseen, ellei Anton Irtitsh olisi nyhjäissyt häntä kyynärpäällään ja sanonut:

— Olette siis shakkimatti, vai mitä, ruhtinas? Kun ollaan köyhiä, on parasta mennä nukkumaan.

Feodor kiristeli hampaitaan mitään vastaamatta. Hänen kasvoillaan kuvastui itämainen julmuus.

— Maksim, hän mylvi, ojentakaa minulle kätenne, haluan kiittää hyvistä sanoistanne.

Shuvalov totteli nauraen. Feodor puristi hänen kättään.

— Voi, älkää enää! huusi Shuvalov. Tiedättehän hyvin, että nyrkkinne ovat rautaa.

Ruhtinas puristi yhä lujemmin, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Lääkäri ähkyi.

— Päästäkää toki käteni irti, pyydän. Tehän muserratte sen luut.

— Rahat, sanoi Feodor.

— Mitä? sanoi toinen ymmärtämättä.

— Rahani.

— Te haluatte... Tällä tavalla? Sehän on raakaa. Ei mistään hinnasta.

Lyhyt naurahdus saattoi Ashkelianin pedonhampaat välkähtämään sekunniksi näkyviin, ja äkkiä tiukkeni jälleen Shuvalovin käteen tarttuneiden ruuvipihtien puserrus. Tuska sai kyyneleet kihoamaan uhrin silmiin...

— Te olette peto, mutisi hän hampaittensa välistä; hän oli purrut leukansa lujasti yhteen, ettei olisi huutanut. Mutta estäkää toki häntä murskaamasta kättäni. Minähän vastustan hänen omaksi hyväkseen. Antt... Helena, oih! (Hänestä tuntui, kuin hänen ranteensa olisivat palaneet sietämättömässä tulessa) ottakaa setelinne ja kuolkaa sitten nälkään.

Vapaalla kädellään hän veti rahat esiin ja heitti ne pöydälle.

— Maksim Maksim, sanoi ruhtinas hilpeästi, sinun täytyy rakastaa minua suuresti, koska kestit noin kauan.