Part 2

Itse asiassa Aleksei Dmitritsh ei milloinkaan puhunut Vassian kanssa tämän sairaudesta. Hän käyttäytyi siten, kuin olisi pitänyt poikaa terveenä. Ja molemminpuolinen rakkaus oli antanut tälle omituiselle teeskentelylle elinvoimaa: sen turvin tämä poika, joka melkein aina makasi vuoteessa, ja tämä vanha mies, joka ei pelännyt mitään uhria hänen takiaan, kuvittelivat elävänsä kuten kaikki toisetkin.

— Hän ei tahdo minun uskovan, että olen sairas, sanoi Vassia itsekseen, katsellen liikutettuna hänen kasvojaan, joiden kulmakarvat olivat raskaat ja harmahtavat. Isän veltoilla poskilla leikittelivät säälimättömästi kalpeat, pystyt auringonsäteet, jotka tunkeutuivat huoneeseen ikkunaluukkujen rakosista.

Tällöin oli nuorukainen päästänyt sen syvän huokauksen, joka oli herättänyt Aleksei Dmitritshin. Mutta tuskin hän ehti huomata isänsä levottoman liikahduksen, kun hän jo sulki silmänsä koettaen näyttää nukkuvalta. Hän ei tahtonut riistää vanhalta mieheltä tämän lyhyitä levon hetkiä.

Hän ei liikahtanut vielä silloinkaan, kun Aleksei Dmitritsh nousi ja otti ylleen vanhan päällystakin, jota hän käytti aamuviittana. Vassia tiesi hyvin, että isän ensimmäiset toimet tehtiin hänen hyväkseen. Hän tiesi myöskin, että Aleksei Dmitritshin täytyisi heidän keskinäisen näytelmänsä sääntöjen mukaan, jos hän huomaisi itseään tarkattavan, keksiä tekosilleen perusteluja, jotka kiduttaisivat heitä kumpaakin.

Siksipä vanha sanomalehtimies saikin rauhassa ottaa pikku paketista esiin kaksi munaa, jotka hän eilen oli tuonut mukanaan, sekä pesutelineen marmorilevyllä — pesuteline oli, sänkyä ja sohvaa lukuunottamatta, ullakkokamarin ainoa huonekalu — sytyttää pienen spriilampun. Kun munat olivat kypsiä, hän pani teeveden kiehumaan. Avattuaan vähän ikkunaluukkuja hän istuutui poikansa vuoteen pääpuoleen.

Vassia epäröi vielä avata silmiään. Se oli vaikea hetki, joka täytyi valita mitä huolellisimmin, jotta ei koko tuo hieno mekanismi, joka teki heille mahdolliseksi aloittaa puhelun hymyillen, vahingoittuisi. Jos se tapahtui liian aikaisin, häiritsisi hän isänsä taloustoimia; jos se tapahtui liian myöhään, oli isä jo kenties ennättänyt joutua avuttomana tuskallisten kuvitelmien valtaan.

Varmuuden vuoksi Vassia raoitti hiukan suljettuja silmäluomiaan, mutta huomasi salaisesti kauhistuen, että oli jo liian myöhäistä, sillä hän kohtasi katseen, joka oli täynnä rakkautta, epätoivoa ja jotakin vielä suurempaa, sanomatonta, kuin eläimen kyynelet, yhden noita katseita, joita ei voi ottaa vastaan ja joihin ei voi vastata — lahjoja, jotka ovat inhimilliselle kurjuudelle liian kauniita.

Kaihtaakseen tätä katsetta, ollakseen tuntematta, miten vanhan miehen koko olemus oli kertynyt rakastavaan katseeseen, joka tuli hänen väsyneistä silmistään, Vassia sulki suonenvedontapaisesti silmänsä. Mutta vielä sittenkin hänen kiihottuneet hermonsa tunsivat isän katseen. Se lepäsi hänen yllään kuin kuuma aalto ja lävisti hänet kaikella palavalla hartaudellaan, kaikella hädällään, ja pojan levoton sydän alkoi heti lyödä kiivaammin.

Kuinka piti osoittaa kiitollisuuttaan tuollaisesta lahjasta, kuinka piti sanoa noille tuhoutuneille kasvoille — suurine nenineen ja eteenpäintyöntyvine huulineen miltei koomillisille — miten suuresti hän niitä rakasti? Tunsiko vanhus, että hänen poikansa ei antanut hänen teeskennellyn iloisuutensa pettää itseään, että hän vain piti tätä iloisuutta arvossa säästääkseen isältään vielä suurempia kärsimyksiä? Tiesikö vanhus, että ei pieninkään hänen hienotunteisuutensa osoitus, että ei vähääkään hänen liikuttavasta, melkein naurettavasta huolehtimisestaan jäänyt pojalta huomaamatta? Oi, saada hänet ymmärtämään tämä, mitään sanomatta, vain katseella, kädenpuristuksella, jotta hän ei säikkyisi — saada selvästi, ilman että siinä olisi mitään kaksimielistä, kiittää häntä...

Nämä mielenliikutukset jo repivät liiaksi hänen heikkoa rintaansa. Se ei voinut kestää niin syvälle tunkeutuvaa, niin voimakasta tunnehyökyä. Äkkiä Vassian kädet alkoivat hermostuneesti väristä peitteellä, hän koetti voimattomasti hillitä itseään, ja tuska sai hien kohoamaan hänen sisäänpainuneille ohimoilleen.

Aleksei Dmitritsh nosti pojan ylös liikkeellä, joka oli nopea kuin itse vaisto, asetti hänet pielusten nojaan, päästi auki yöpaidan napit, avasi ikkunan. Sitten hän otti pienen ruiskun, joka oli aina käsillä, ja antoi hänelle kamferttiruiskeen.

Kun Vassia tuli jälleen tajuihinsa, kääntyi Aleksei Dmitritsh nopeasti poispäin, näennäisesti kiinnittäen kaiken huomionsa spriilamppuun, jonka yllä vesi kiehui. Kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka antoivat molemmille tilaisuuden valmistella ilmettään. Vihdoin nuori mies tunsi, että hänen äänensä pysyisi lujana, ja hän päätti puhua.

— Olenpa nukkunut kauhean kauan, isä, hän sanoi. Olen varmaan ollut hyvin levoton. Uneksinut... sinusta... kauniin unen...

— Sitä parempi, sanoi Aleksei Dmitritsh ja syleili häntä näköjään ilman liikutusta. Se antaa sinulle ruokahalua.

— Sinä sitten ajattelet vain, ruokaa.

Ja Vassia hymyili koettaen sisällyttää hymyynsä kaiken sen rakkauden ja hellyyden, joka hänet oli vallannut.

Hän söi haluttomasti, niinkuin aina, mutta antamatta isänsä huomata mitään, ja sanoi:

— Sinä olet mainio kokki, isä. Kokin ammatti on sinun todellinen kutsumuksesi.

— Vahinko, että en tietänyt sitä urani alussa, sanoi Aleksei Dmitritsh pilaillen. Se olisikin parempi virka kuin musteentuhrijan. Nyt minä menenkin hakemaan ylös aamiaisemme. Minusta ei ole ollenkaan hauskaa aterioida siellä alhaalla. Meidän huoneemme on iloisempi kuin ruokasali. Ja sinä kai pidät liian paljon sängystäsi noustuksesi nyt kohta.

Ensi kerrokseen päästyään hän epäröi. Neiti Mesureux oli jo tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mitä hän nyt sanoisi tästä, päähänpistosta? Kun hän tuli neiti Mesureux'n luokse, hän kuiskasi kiireesti:

— Poikani ei ole oikein terve ja siksi aioin viedä hänelle lientä ja lihaa tuonne ylös. Itse en tarvitse mitään. Kuten tiedätte, syön aamulla varsin vähän.

— Mutta Mélanie voi sangen hyvin...

— Ei, ei, keskeytti Aleksei Dmitritsh, joka kuukausien lopussa oli epätoivoissaan voidessaan antaa niin vähän juomarahoja. Hänellä on paljon työtä, minä voin tehdä sen mainiosti itsekin.

Kellon lähestyessä viittä Aleksei Dmitrishin täytyi lähteä lehtensä toimitukseen. Tänään oli hänen vuoronsa kirjoittaa pääkirjoitus, ja hänen täytyi saada ensin käydä kuulemassa ohjeet sen pienen venäläisen päivälehden toimituksessa, jolta hän sai tulonsa. Ennen lähtöään hän sanoi Vassialle:

— Lepää nyt kunnollisesti. Sinä tiedät, että Ashkeliani on kutsunut meidät uudenvuodenillaksi päivällisille. Myöskin tohtori ja Natalia ja Helena Borissovna tulevat sinne.

Kun nuori mies jäi yksin, sulki hän silmänsä toistaen kerran toisensa jälkeen Helena Borissovnan nimeä vain siksi, että tuotti iloa kuunnella sen sointia: Helena Borissovna, Helena Borissovna.

Aleksei Dmitritsh palasi pian; hän oli Vassian takia liian levoton voidakseen työskennellä muualla kuin hänen läheisyydessään.

Tuolla pienellä kadulla hän tapasi Maksim Shuvalovin juuri ajeltuna ja hienona.

— Teitä kummastuttaa, tämä sanoi nauraen, nähdä minut ilman ajurinpukua, tällaisessa asussa. Se johtuu siitä, että ette koskaan tule kotiin tähän aikaan päivästä. Vapaa-aikani minä käyn kävelemässä bulevardeilla. Vieläpä jalkaisin. Se on parasta lihaksille. Sanon teille, että tulee vallan kumaraiseksi istuessaan koko yön ohjauspyörän ääressä.

Aleksei Dmitritshistä oli aina mieluisaa puhutella Shuvalovia. Keskustelu tämän miehen kanssa, joka ei koskaan valitellut, teki hyvää. Tuntui melkein siltä, kuin Shuvalovin salaisena kunnianhimona ja hänen pitkien ja vaivalloisten opintojensa luonnollisena päämääränä olisi aina ollutkin saada yökausia odotella asiakkaita Montmartre'in ravintoloiden edustalla.

Mutta tänä iltana askarrutti vanhan sanomalehtimiehen ajatuksia vain yksi seikka.

— Tohtori, hän sanoi, tulette kai kotiin kello kymmenen tienoissa?

— Luonnollisesti, meidänhän pitäisi yhdessä valvoa uudenvuodenyötä?

— Olkaa siinä tapauksessa ystävällinen ja kurkistakaa meille ennen päivällistä.

— Voiko poikanne huonosti?

Shuvalovin kysymyksessä oli tosin osanottoa, mutta myöskin omituinen ilon vivahdus: hän rakasti lääkärintointaan, joka hänen oli, ranskalaisen diploomin puutteessa, ollut vaihdettava autonkuljettajan ammattiin.

Kun Aleksei Dmitritsh oli muutamin sanoin tehnyt selkoa Vassian tilasta, Shuvalov huudahti:

— En voi antaa teidän odottaa kauemmin. Ymmärrän hyvin levottomuutenne.

— Odottakaa, tulen mukananne heti, hän jatkoi keskeyttäen toisen kiittelyt. Hän ei edes itselleenkään tunnustanut, miten kiire hänellä oli päästä koettamaan, oliko hänen korvansa, joka vallankumouksen puhjetessa oli alkanut tulla kuuluisaksi, vielä yhtä terävä kuin ennen.

Portaissa Aleksei Dmitritsh kuiskasi hänelle:

— Kuulkaahan, rakas tohtori, minä en haluaisi olla sisällä, kun tutkitte häntä. Minä odotan teitä käytävässä.

Kun Shuvalov palasi vanhan sanomalehtimiehen luokse, oli hänen ammatti-ilonsa tyydytetty, ja jäljellä oli vain pula sen vuoksi, mitä oli sanottava sairaan isälle.

— No niin, aloitti hän, pojallanne ei ole mitään varsinaista tautia. Mutta tämänaamuinen kohtaus osoittaa selvästi, että hänen täytyy säästää itseään. Ennen kaikkea, älkää antako hänen nousta vuoteesta pariin, kolmeen päivään.

— Eikö tänä iltanakaan? mutisi Aleksei Dmitrish.

— Ei, ei millään ehdolla. Ymmärrän hyvin, että se on kovaa nuorukaiselle näin uudenvuodenaattona, mutta se on välttämätöntä, uskokaa minua. Huoleen ei anna niinkään paljon aihetta sydän kuin hänen verettömyytensä... hänen yleinen heikkoutensa...

Hän jatkoi nopeasti, vanhan miehen läpitunkevaa katsetta karttaen:

— En oikein tiedä, mitä antaisin hänelle lääkkeeksi. Hän tarvitsisi...

Soinnuttomalla äänellä jatkoi Aleksei Dmitritsh tohtorin aloittamaa lausetta:

— Niin, minä tiedän... vuori-ilmaa... täydellistä lepoa ja hyvää hoitoa... aurinkoa... etelää.

Hän naurahti hämillään ollen ja jatkoi:

— Ajatelkaahan, tohtori, että minä ennen maailmassa ansaitsin kuusikymmentätuhatta sodanedellistä frangia nyt se olisi kuusisataatuhatta!

Aleksei Dmitritsh koetti antaa Vassialle tiedon Shuvalovin kiellosta niin säästeliäästi kuin mahdollista, kiertoteitse. Mutta niin pian kuin Vassia, joka tavallisesti mukautui kärsivällisesti kaikkeen, ymmärsi asian, nousi hän sängystään posket liekehtivinä.

— Ei, sitä minä en tahdo, hän sanoi, minä menen päivällisille.

Ja huolimatta isän rukoilevista silmistä, joilla tavallisesti oli häneen rajaton valta, hän toisti:

— Minä menen sinne.

Vassian kapinallisuus saattoi Aleksei Dmitritshin hetkiseksi ymmälle. Mutta sitten hänelle vaikeni jotakin, ja hän sanoi:

— Poikaseni, en usko, että noilla päivällisillä on hauskaa. Olen kuullut, että Helena Borissovnakin on kutsuttu muualle.

Vieraskaan ei olisi tarvinnut suurta tarkkanäköisyyttä huomatakseen Aleksei Dmitritshin hämilläänolosta, että hän valehteli. Kuinka hän olisi siis voinut salata sen omalta pojaltaan, joka tunsi hänen äänensä jokaisen vivahduksen? Mutta tämä valhe lamasi Vassian. Jos hänen isänsä tarvitsi sellaisen keinon...

Ja häneen hulvahti häpeäntunne — sellainen, jonka kokee umpimielinen nuorukainen nähdessään salaisuutensa paljastettuna, — ja hän kuiskasi aivan hiljaa:

Olet oikeassa, isä. Olet oikeassa. Se oli lapsellisuutta.

III.

Venäläisten uudenvuodenateria oli katettu: kangaspäällysteiset nojatuolit odottivat jo vieraita pöydän ympärillä. Eräälle tuolille oli neiti Mesureux sijoittanut valtaisan paketin, jonka ruhtinas Ashkeliani oli antanut hänelle lähtiessään itse pukeutumaan.

— Ei vielä ketään, tiesinhän sen, Natalia Borissovna huudahti. Enkö ollut oikeassa, Lenotshka, enkö? Niin, tiedän kyllä, mitä aiot sanoa: että on parempi itse odottaa kuin antaa toisten odottaa. Tule, että saan suudella sinua, olet tänä iltana niin suloinen, rakkaani.

Helena Borissovna nojautui sisareensa: mutta ennenkuin hän oli ehtinyt irroittautua syleilystä, pani Natalia käsivartensa hänen olkapäilleen, osoitti vanhaa peiliä, jossa heidän kasvonsa kuvastuivat aivan lähekkäin, ja sanoi miettiväisesti:

— Katsohan, miten toisenlainen sinä olet kuin minä! Eikö ole samalla kertaa levottomuutta herättävää ja ihanaa, että kaksi ihmistä, jotka ovat samaa lihaa ja verta, voivat olla niin erilaisia?

Helena katseli kauan vanhemman sisarensa piirteitä. Peilikuvan etäisyys ja himmeähkö päivänvalo saivat niiden alituisen ilmevaihtelun näyttämään entistäkin merkitsevämmältä. Mikä ihmeellinen, melkein peloittava kyky rakastaa ja nauttia, säteilikään noista pienistä, valkeista, kesakkoisista, kapeista ja laihoista kasvoista. Lakkaamaton antautuminen ihmisten, maisemien, asioiden lumoukselle oli uurtanut niihin jo ryppyjä! Mikä haaveksunta noilla kalpeilla huulilla, noissa suurissa silmissä, jotka olivat liian kirkkaat ja melkein kuin harhanäkyjä näkevät! Kuinka niissä oli voinut pysyä tuo avoin ja luottava katse kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, kaikkien pettymysten jälkeen, kaiken sorruttua? Helena painoi sisartaan hellästi itseään vasten.

— Niin, me olemme hyvin erilaisia, hän sanoi. Sen pahempi minulle.

Hänen äänensä ei ollut, niinkuin sisaren, aina eloisa ja herkkä, vaan hyvä ja tumma. Kun hän puhui, hän tuskin avasi huuliaan. Hänen kauniissa ruumiissaan ja hänen kasvoillaan oli aina tämä rauha.

— Vaikene toki, Lenotshka! huudahti Natalia Borissovna. Koko maailmassa ei ole mitään sinun veroistasi. Ja sitä sinä et tiedä. Mikä vahinko! Mutta jos tietäisit sen, olisi vahinko vielä suurempi! Siis parhaiten on niinkuin on. Elämä on hyvin järjestetty.

Kevyt värinä kulki yli Helenan otsan. Sisaren sanat koskivat häneen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut haavoittuneen, jonka kaikista suonista vuoti veri, siunaavan taistelua, mikä oli hänet tuhonnut. Hän tahtoi huutaa:

— Entä pikku tyttösi, joka kuoli nälkään, ja miehesi, joka jätti sinut pelastamasi ystävättären takia, ja joka nyt, vaikka onkin rikas, antaa sinun turmella silmäsi! Ja yöt, jotka vietät itkien, ja paikatut pukusi, ja rypyt kasvoissasi kolmenkymmenen vuoden iässä!

Mutta Natalia Borissovna sanoi:

— Tiedätkö, mitä meidän pitää tehdä odottaessamme? Avata tuo paketti ja kattaa pöytä. Ashkeliani on mainio, mutta hän tarvitsee vähän apua.

Paketista tuli esille kaikenlaista hyvää: kaviaarirasioita, suuria viipaleita savustettua lohta, lihalla, kaalilla, kalalla ja riisillä täytettyjä pasteijoja, suolakurkkuja, säilykesieniä ja hedelmiä, niin kalliita ja harvinaisia kuin vain siihen vuodenaikaan saattoi saada.

Tahtomattaankin kaiken tämän runsauden valtaamina nauroivat sisarukset hiukan hermostuneesti järjestäessään ruhtinaan ostoksia pöytään. Kohta lautaset eivät enää riittäneet. Täytyi pyytää neiti Mesureux'lta muutamia lisää.

— Laupias taivas, sanoi vanha neiti tultuaan sisään, mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Kummakseen näki Natalia Borissovna sisarensa rauhallisten silmien leimuavan kiivasta ylpeyttä hänen vastatessaan lyhyesti:

— On venäläisten uudenvuodenaatto.

— Miten sinä sen sanoitkaan, rakas Lenotshka! kuiskasi Natalia Borissovna heidän jäätyään kahden. Minä en tietänytkään, että sinussa, pikku kivikuvani, asustaa sellainen paholainen.

Helena puri huultaan, kuin olisi hänet tavattu tekemästä tyhmyyksiä.

— En tiedä, mikä minuun meni, hän sanoi, mutta, näetkös, minä olin niin iloinen siitä, että tämä kelpo nainen, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee meidän kurjuutemme, sai nähdä, miten yksi meistä saattaa panna menemään viimeiset lanttinsa.

Sitten, ikäänkuin omien sanojensa kiihoittamana, hän lisäsi kuumeisesti:

— Natasha, kukkia pitäisi saada pöydälle, eikö sinustakin?

— Kyllä, sitä olen ajatellut koko ajan, rakkaani, mutta en ole uskaltanut sitä ehdottaa. Rahathan ovat sinulla, enkä tiennyt, voisimmeko ostaa...

— Voimme tai emme, sama se, onhan tänään uudenvuodenaatto!

— Minä en tunne sinua enää, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna onnellisesti hymyillen. Sinä, joka ennen järkevyydelläsi saatoit minut häpeään! Mene, rakkaani, mene, ja tuo mukanasi niin paljon kuin voit! Tiedäthän, aivan kulmassa on kukkakauppa, jota pidetään auki varsin myöhään.

Natalia Borissovna oli seisahtanut hetkeksi paikalleen, kasvot unelmoivina. Hän oli sekä liikutettu että onnellinen innosta, mitä hänen pikku sisarensa osoitti. Hänen silmänsä säteilivät rakkautta. "Pikku sisar!" Ja kuitenkin tämä oli melkein päätä pitempi häntä. Voisiko hän milloinkaan nähdä sisarensa muuna kuin pienenä kimnaasityttönä jolla on kastanjanruskea univormu, musta esiliina ja pitkät palmikot? Ja kuitenkin oli juuri Helena kaksi vuotta sitten Pragissa saanut hänet jättämään miehensä ja tuon naisen; juuri Helena oli ottanut hänet mukaansa Parisiin, hankkinut heille työtä ja lempeän päättäväisesti järjestänyt heidän yhteisen elämänsä.

— Mutta yhtäkaikki hän on vain pikku tyttö, sanoi Natalia Borissovna itsekseen lapsellisen itsepäisesti. Vaikka hän onkin kahdenkymmenenyhden ikäinen. Vain pikku tytöt voivat olla niin vakavia, ahkeria ja kilttejä kuin hän.

Tyytyväisenä tähän loppupäätelmään, joka oli hänen kevyitä ja kauniita kuvitelmia rakastavan mielensä mukainen, hän jatkoi päivällispöydän järjestämistä. Hänellä oli ihastuttavat kädet, hiukan epäsäännölliset, mutta ilmehikkäät ja taitavat. Ne kaunistavat kuin leikiten kaiken, mihin kajosivat. Hedelmät hän asetteli loiviksi pyramiideiksi ja järjesteli, muut ruokatavarat hauskasti niiden muodon ja värin mukaan.

Pullot hän sijoitti eri pöydälle siten, että kynttilöiden valo sai niiden värit kimmeltämään.

Natalia Borissovna ihasteli kättensä töitä. Pöytä näytti todella juhlalliselta; se ei olisi hevin voinut olla kauniimpi; ja kukat tulisivat vielä lisäksi. Mutta itse huone? Miten sieluton se olikaan!

Hetkisen Natalia Borissovnaa halutti ottaa pois huonekalujen suojukset. Neiti Mesureux oli niin hyvä — hän kyllä sallisi sen. Mutta kun hän kohotti ensimmäistä, paljastui niin ruma, niin virttynyt sametti, että hän kiiruhti kohta panemaan sinirantuisen vaatteen jälleen paikalleen. Täytyi keksiä jotakin muuta.

Äkkiä hän huudahti riemusta ja mutisi sitten:

— Kunhan he eivät tulisi kesken kaiken!

Ja juoksi huoneeseensa.

Hän palasi kantaen outoja aarteita: silkkikankaita, brokaadipalasia, kulta- ja hopeakangasliuskaleita. Kuumeisen kiireesti hän levitteli niitä tuoleille, kiinnitteli seiniin, juoksi sitten taas ulos ja palasi tuoden kahta suurta nukkea. Toinen esitti bojaarivaimoa koko komeudessaan, toinen tsherkessiläissoturia.

— Kamiinalle, kamiinalle! huudahti Natalia Borissovna niin onnellisena päähänpistostaan, että puhui ääneen itsekseen.

Silloin palasi Helena.

— Mainio aate, rakas Natasha, hän sanoi ihaillen. Minä en olisi tuota milloinkaan keksinyt.

Sitten hän lisäsi ujosti ja ikäänkuin olisi halunnut pyytää anteeksi sitä, mitä sanoi:

— Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, että kankaat eivät turmellu; nehän ovat koko omaisuutemme. Ja nuo (hän osoitti helakanvärisiä nukkeja) minun täytyy viedä huomenna teeravintolaan Rue Mirosmenilin varrelle. Ajattele, jos niille tapahtuisi jotakin!

— Kuule nyt, Leena pieni, tänä iltana et todellakaan saa puhua järkeä!

Ylpeällä eleellä osoitti Natalia Borissovna mimoosapensasta ja ruususylystä, niin valtavia, että kaksi juoksupoikaa tuskin jaksoi niitä kantaa.

— Neiti Mesureux, neiti Mesureux, kulhoja, karahveja, maljakoita, pian! pyysi Natalia Borissovna.

Hän upotti kätensä pehmeisiin, tuoksuviin kukkavihkoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin valoisat, niin onnea säteilevät, että Helena tunsi kurkkuansa kuristavan. Hän kadehti sisarensa ihmeellistä kykyä kokonaan antautua kuluvalle hetkelle, kun hän itse ei voinut olla ajattelematta, että huomenna ei olisi kukkia eikä herkkujen painosta notkuvaa pöytää ja että noista huonetta koristavista kankaista täytyisi pitkät tuntikaudet neuloa yöravintoloita varten kurjasti maksettuja nukkeja.

Hän oli harmistunut itseensä. Hän kärsi alinomaa omasta järkevyydestään; se tuntui perin surkealta verrattuna Natalia Borissovnan haltioitumiseen, jota hän ihaili, ja tänä iltana hän aivan erityisesti tahtoi vapautua siitä.

— Ei, neiti Mesureux, hän huusi. Älkää vaivautuko. Me emme tarvitsekaan mitään.

Ja hän kääntyi kummastuneen sisarensa puoleen:

— Saatpa nähdä, Natasha, että niin on parempi!

Hän otti sylinsä täyteen kukkia ja sirotti niitä pöytäliinalle, huonekaluille, kamiinalle, lattialle. Se tietoisuus, että hän muutamien hetkien nautintoa varten siroitti ympärilleen monien pitkien päivien ansiot, että niiden päälle astuttaisiin huolettomasti, täytti hänen mielensä kiihkeällä, rintaapaisuttavalla ilolla.

Yht'äkkiä hän heittäytyi sohvalle täysin väsyneenä, katse sammuneena, posket kapeiden käsien nojassa. Melkein pelokkaasti hiipi Natalia Borissovna hänen luokseen, siveli hiuksiaan. Tämä äkillinen rajuus hämmensi sen varjottoman, rakkaan kuvan, jota hän oli niin kauan säilyttänyt mielessään. Missä oli nyt pikku Lenotshka mustine esiliinoilleen, kastanjanruskeine pukuineen ja pitkine palmikkoineen?

Helena nousi nopeasti, ja kaiken tahdonvoimansa jännittäen hän palautti kasvoilleen tyyntä hyvyyttä kuvastavan ilmeen.

— Siinähän tuleekin jo isäntämme, hän sanoi.

Sisarukset olivat itse asiassa kuulleet jo portaista Feodor Ashkelianin askelet. Ruhtinasta ei edes tarvinnut tuntea hyvin, kun jo oppi erottamaan hänen askelensa kaikista muista; niin joustavat ja voimakkaat ne olivat, oli kuin jokin suuri petoeläin olisi lähestynyt.

— Jo täällä, hän sanoi heti kynnykseltä. Miten epäkohtelias olenkaan ollut.

Meidän on helppoa antaa teille anteeksi, vastasi Natalia Borissovna. Nämä ihanat tavarat ovat jo etukäteen hankkineet teille synninpäästön.

Lapsellinen ilo syttyi Feodorin ruskeihin silmiin. Hän huudahti:

— Miten hienosti olettekaan järjestäneet kaiken! Nuo kankaat, nuo kukat! Oi, tämä tekee hyvää! Todellinen juhla! Te olette enkeli, rakas, rakas Natalia Borissovna!

Hän suuteli tätä kädelle veljellisesti ja kumarsi sitten Helenalle.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, Helena Borissovna.

— Olettepa te juhlallinen häntä kohtaan, huomautti Natalia nauraen. Tunnustakaa, että arastelette häntä, te, joka ette pelkää mitään, kaikkein vähiten kauniita kasvoja!

— Kaikki on mahdollista, vastasi Feodor iloisesti. Mutta saanen silmänräpäyksen käsitellä pullojani.

Pulloja avatessaan hän mietti hitaassa, mutta rehellisessä mielessään Natalia Borissovnan huomautusta. Niin, Natalia oli oikeassa. Hän ei suhtautunut Helenaan samalla tavalla kuin kaikkiin muihin naisiin. Näitä hän käsitteli sellaisella, osaksi viattomalla, osaksi aistillisella tuttavallisuudella, joka jo tapaamisen ensi hetkestä sulatti tuon sukupuolten välisen selittämättömän epäluulon, jonka voittaminen vaatii tavallisesti aikaa ja viisautta. Hän lähestyi heitä eläimen tavoin, ystävällisesti ja ujostelematta. Naisten ja hänen välillään syntyi yleensä miltei ruumiillinen ymmärtämys, johon järki ei enää ennättänyt vaikuttaa.

Mutta tämä luonnollinen yllyke puuttui häneltä Helenaan nähden. Tämän läheisyys aiheutti hänessä epämieluisan tunteen, joka muistutti ujoutta. Eikä se johtunut tytön nuoruudesta. Hän ei ajatellut vähääkään Helenan neitseellisyyttä: se oli jotakin aivan muuta. Helena oli epäilemättä yksinkertainen; hänessä oli tuota piirteiden ja luonteen kuninkaallista, verratonta yksinkertaisuutta, jota tavataan vain joillakuilla venäläisillä naisilla. Mutta kaikelle alkuperäiselle herkän vaistonsa — ainoan johdattajansa — turvin Feodor pani merkille, että tuon yksinkertaisuuden alla uinui tunteita, joita hän ei saattanut ymmärtää. Ja kun hän kohtasi Helenan silmät, käänsi hän omansa toisaanne, samoin kuin eläin kohdatessaan ihmisen katseen.

Feodor itse ei tosin käsittänyt suhdettaan nuoreen tyttöön tällaiseksi. Hän tyytyi ainoastaan ajattelemaan:

— Hän on kaunis, rakastettava, mutta en himoitse häntä. Ja hän häiritsee minua.

Tultuaan tähän kuolleeseen kohtaan, joka häntä täydellisesti tyydytti, Feodor täytti kolme lasia, kohotti omansa ja sanoi: