Part 9

Niinpä siis ruhtinaan tulee kyllä kysyä neuvoja, mutta vain silloin kun hän itse tahtoo eikä silloin kun muut tahtovat; pikemminkin hänen tulee pidättää muita tyrkyttämästä hänelle neuvojaan jostakin asiasta, jollei niitä heiltä pyydetä. Kuitenkin hänen tulee ahkerasti niitä kysellä ja sitten kärsivällisesti kuunnella kysytyistä asioista lausuttua totuutta, vieläpä, huomatessaan jonkun ikäänkuin arkaillen pidättyvän mielipidettään ilmaisemasta, osottaa tyytymättömyyttään. Ja koska jotkut arvelevat, että sellainen ruhtinas, joka on päässyt viisaan maineeseen, saa siitä kiittää ei omaa ymmärrystään, vaan ympäristönsä antamia hyviä neuvoja, niin he epäilemättä erehtyvät, sillä onhan pettämätön ja yleispätevä sääntö se, että ruhtinas, joka ei itsestään ole viisas, ei myöskään hyödy hyvistä neuvoista, paitsi silloin kun hän on sattunut jättäytymään yhden ainoan todella ymmärtäväisen miehen kokonaan johdettavaksi. Siinä tapauksessa hän helposti voi saada hyvää ohjausta, mutta se ei kestä kauan, sillä samainen neuvonantaja riistää häneltä piankin vallan. Se ruhtinas taas, joka on heikkoälyinen ja neuvottelee useamman kuin yhden kanssa, ei koskaan saa yhtäpitäviä neuvoja eikä kykene niitä itse sovittamaan yhteen. Neuvonantajista jokainen näet ajattelee vain omia etujaan, eikä ruhtinas pysty niitä huomaamaan eikä torjumaan. Mutta muunlaisia neuvonantajia ei ole sillä ihmiset ovat sinulle aina pahoja, jollei pakko ole tehnyt heitä hyviksi. Niinpä siis väitänkin, että hyvien neuvojen, mistä hyvänsä tulevatkin, on johduttava ruhtinaan viisaudesta eikä ruhtinaan viisauden hyvistä neuvoista.

24. luku.

Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.

Oikein noudatettuina edellä mainitut ohjeet tekevät uuden ruhtinaan vanhan veroiseksi ja saattavat hänet valtiossaan äkkiä varmemmalle ja lujemmalle pohjalle, kuin jos hän olisi siinä jo vanhastaan hallinnut. Uuden ruhtinaan toimia pidetään näet enemmän silmällä kuin perinnöllisen, ja jos ne huomataan kelvollisiksi, niin hän paljoa paremmin voittaa puolelleen ihmiset ja heidän kiintymyksensä kuin vanha suku, sillä ihmisille ovat nykyolot paljoa mielenkiintoisempia kuin menneet asiat, ja jos he hyvin viihtyvät nykyoloissa, he nauttivat siitä eivätkä havittele enempää, vieläpä ryhtyvät kaikin tavoin ruhtinasta puolustamaan, jollei hän muutoin tuota heille pettymystä. Ja siten hän saavuttaa kaksinkertaisen kunnian siitä että on perustanut uuden ruhtinaskunnan ja kaunistanut ja lujittanut sen hyvillä laeilla, hyvillä sotavoimilla, hyvillä ystävillä ja hyvillä esimerkeillä. Samoin taas se saa osakseen kaksinkertaisen häpeän, joka synnynnäisenä ruhtinaana ymmärtämättömyydessään on kadottanut valtionsa.

Jos nyt katsotaan niitä ruhtinaita, jotka Italiassa meidän aikoinamme ovat menettäneet valtionsa, kuten Napolin kuningasta,[63] Milanon herttuaa[64] ja muita, niin tapaamme heissä ensiksi tuon yhteisen, sotalaitosta koskevan puutteen, jonka syistä edellä on laveasti tehty selkoa. Lisäksi huomataan, että moni heistä joko on saanut kansan vihollisekseen tai, jos kansa on ollut hänelle ystävällinen, ei ole osannut saavuttaa ylhäisten kannatusta. Ilman sellaisia vikoja ei menetetä valtioita, joilla on kylliksi voimia asettaa sotajoukko jalkeille.

Philippos Makedonialaisella, ei Aleksanteri Suuren isällä vaan sillä, jonka Titus Qvintius voitti,[65] ei ollut isoa valtiota verrattuna Rooman ja Kreikan kokoon, jotka häntä ahdistivat; kuitenkin hän, ollen sotataitoinen mies ja osaten tyydyttää kansaa ja suoriutua ylimyksistäkin, monta vuotta jaksoi sotia näitä vastaan, ja joskin hän lopuksi menetti muutamien kaupunkien herruuden, hän kumminkin säilytti kuningaskuntansa.

Niinpä siis nuo meikäläiset ruhtinaat, jotka useita vuosia olivat hallinneet valtioitansa, älkööt niiden menettämisestä syyttäkö kohtaloa vaan omaa kykenemättömyyttään. Sillä rauhan aikana he eivät koskaan ajatelleet, että ajat voisivat muuttua (mikä onkin ihmisten yhteinen virhe: tyynen sään aikana ei välitetä myrskystä), ja kun sitten kovat ajat koittivat, he ajattelivat vain pakoa eikä puolustautumista, ja toivoivat, että heidän kansansa, kyllästyneinä voittajain röyhkeyteen, kutsuisivat heidät takaisin. Tämä menettely käy laatuun muun puutteessa, mutta on sangen kehnoa laiminlyödä sen takia muut keinot, sillä ei kukaan tahtone koskaan kukistua, luullen muka sitten löytävänsä jonkun, joka hänet jälleen kohottaa. Ei liioin tapahdu niin, ja joskin tapahtuu, ei siitä sinulle apua koidu, sillä mainittu puolustus on huono eikä riipu sinusta. Vain se puolustus on hyvä, varma ja kestävä, joka riippuu sinusta itsestäsi ja sinun miehuudestasi.

25. luku.

Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä voidaan torjua.

Ei ole minulle tuntematonta, kuinka monilla on ollut ja vieläkin on se mielipide, että maailman asiat ovat siinä määrin kohtalon ja Jumalan vallassa, että ihmiset kaikessa viisaudessaan eivät voi niitä ohjata eivätkä niiden menoon mitään vaikuttaa. Niinpä siis ei muka maksaisikaan vaivaa liioin hikoilla minkään asian vuoksi, vaan olisi parasta jättää kaikki kohtalon varaan. Tämä mielipide on saanut nykyaikoina paljon kannatusta niistä suurista olojen mullistuksista, joita on nähty ja nähdään tapahtuvan joka päivä vastoin kaikkia inhimillisiä laskelmia. Tätä ajatellessani olen silloin tällöin jossakin määrin kallistunut samaan mielipiteeseen. Siitä huolimatta, ja ettei usko vapaaseen tahtoomme olisi turha, katson voivan olla totta, että kohtalo puoleksi on meidän tekojemme määrääjänä, mutta että se jättää meidän itsemme määrättäväksi niistä toisen puolen tai kenties hiukan vähemmän.

Minä vertaan kohtaloa tuhoisaan virtaan, joka paisuessaan tulvii tasangoille, hävittää puut ja rakennukset, repii irti maata toisesta paikasta siirtäen sen toiseen; kaikki pakenevat sen tieltä, kaikki väistyvät sen raivoa, voimatta sitä vastustaa. Mutta vaikkapa sen luonne onkin sellainen, ei siitä seuraa, ettei ihmisten hyvän sään aikana tarvitsisi ryhtyä varokeinoihin, rakentamalla suojaksi patoja ja sulkuja, niin että virta seuraavan tulvan aikana joko juoksee jonkun kanavan kautta tai on vähemmän raju ja tuhoisa raivossaan. Samoin on kohtalon laita: sekin näyttää mahtiaan siinä, missä sitä ei ole miehuullisesti valmistuttu vastustamaan, ja kääntää raivonsa sinne, missä hänen tietääkseen mitkään sulut tai padot eivät ole sitä pidättämässä.

Jos tarkastelette Italiaa, joka on näiden mullistusten pesäpaikka ja on pannut ne liikkeelle, niin huomaatte sen moiseksi tasangoksi ilman mitään sulkuja ja patoja. Jos sitä olisi puolustettu riittävällä, tarmolla, kuten Saksaa, Espanjaa ja Ranskaa, niin ei tulva olisi tehnyt niitä suuria mullistuksia, jotka se on vaikuttanut, tai olisi se kokonaan jäänyt tulematta. Tämä riittäköön puolestani, mitä tulee kohtalon torjumiseen yleensä.

Mutta rajoittuakseni yksityiskohtiin huomautan siitä, kuinka sama ruhtinas voidaan nähdä tänään onnellisena ja huomenna perikadossa, ilman että hän olisi mitenkään muuttanut luonnettaan tai ominaisuuksiaan. Sen luulen johtuvan etusijassa syistä, joita jo edellä on laveasti käsitelty, nimittäin että se ruhtinas, joka yksinomaan luottaa onneensa, joutuu sen kääntyessä häviöön. Lisäksi luulen, että se on onnellinen, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja että samoin se on onneton, joka ei osaa mukautua aikansa olosuhteihin. Nähdäänhän ihmisten pyrkimyksissään, joita he tahtovat ajaa perille, kuten esim. kunnian ja rikkauden tavoittelussa, menettelevän eri tavoin: toinen toimii varovasti, toinen rajusti, toinen väkivaltaisesti, toinen ovelasti; toinen kärsivällisesti, toinen aivan päinvastoin; ja jokainen voi näillä eri tavoilla päästä päämääräänsä. Nähdäänpä lisäksi kahdesta varovaisesta miehestä toisen pääsevän tarkoituksensa perille, toisen ei. Samoin voi kaksi miestä onnistua yhtäläisesti aivan eri keinoin, toinen ollen varovainen, toinen raju; tämä ei johdu mistään muusta kuin olosuhteiden laadusta, jotka joko ovat tai eivät ole heidän menettelytapansa mukaiset. Tästä seuraa, mitä olen sanonut, nimittäin että kaksi eri tavoin menettelevää saavuttavat saman tuloksen, ja kahdesta samalla tavalla menettelevästä toinen saavuttaa tarkoituksensa, toinen ei. Tästä riippuvat myös onnen vaihtelut, sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta menettelytapaansa. Niin älykästä miestä ei sentään ole, joka osaisi mukautua olosuhteihin, koska hän joko ei voi luopua siitä, mihin luontonsa häntä vetää, tai ei voi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi edullista jättää se tie, jota vaeltaen hän on aina menestynyt. Niinpä varovainen mies ei tohdikaan ryhtyä rohkeasti asiaan oikealla hetkellä, vaan joutuu perikatoon; mutta jos hän olisi muuttanut luonnonlaatuaan aikojen ja olosuhteiden mukaan, hänen onnensa ei olisi muuttunut. Paavi Julius II menetteli kaikissa toimissaan rohkeasti, ja aika ja olosuhteet olivat siinä määrin hänen menettelytapansa mukaiset, että hän aina onnistui. Ajatelkaahan hänen ensimäistä yritystään Bolognaa vastaan, kun messer Giovanni Bentivoglio vielä eli. Venezialaiset eivät olleet siihen tyytyväisiä; samoin Espanjan kuningas neuvotteli Ranskan kanssa samaisesta yrityksestä; siitä huolimatta hän rohkeasti ja häikäilemättä ryhtyi mieskohtaisesti retken johtoon ja sai tällä tempulla Espanjan ja venezialaiset pysymään epäröivinä paikallaan; jälkimäiset näet pelkäsivät ja edellinen halusi saada vallatuksi koko Napolin kuningaskunnan. Toiselta puolen hän veti mukaansa Ranskan kuninkaan, sillä tämä, nähtyään hänen lähtevän liikkeelle ja haluten päästä hänen ystäväkseen nöyryyttääkseen venezialaisia, arveli mahdottomaksi kieltää häneltä apuväkeä, loukkaamatta häntä julkisesti. Niinpä Julius pelottomalla hyökkäyksellään sai aikaan sen, mitä mikään muu paavi kaikella inhimillisellä viisaudella ei koskaan olisi suorittanut; sillä jos hän olisi odottanut eikä lähtenyt Roomasta, ennenkuin kaikki suunnitelmat olisivat olleet valmiit ja kaikki asianhaarat kunnossa, kuten jokainen muu paavi olisi tehnyt, ei hän koskaan olisi onnistunut. Ranskan kuningas olisi näet silloin keksinyt tuhat tekosyytä, ja muut olisivat toimittaneet hänelle tuhat huolta. Hänen muut toimensa jätän tässä sikseen, koska ne kaikki ovat samantapaisia ja ovat kaikki hänelle onnistuneet; hänen elämänsä lyhyys ei suonutkaan hänelle tilaisuutta kokea päinvastaista. Mutta jos olisi sattunut sellaisia aikoja, jotka olisivat vaatineet varovaista menettelyä, olisi siitä seurannut hänelle tuho, sillä hän ei olisi koskaan poikennut siltä tieltä, jolle luontonsa häntä veti.

Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille, koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä rohkeammin.

26. luku.

Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.

Harkittuani siis kaikkia edellä käsiteltyjä seikkoja ja ajatellessani itsekseni, mahtaisiko nykyhetkellä Italiassa aika olla suotuisa jonkun uuden ruhtinaan kunniaan kohoamiselle, ja mahtaisiko olla aihetta, joka soisi jollekulle älykkäälle ja miehuulliselle miehelle tilaisuuden luoda uuden olotilan, mikä tuottaisi hänelle kunniaa ja koko tämän maan kansalle hyötyä, näyttää minusta niin monet seikat puhuvan uuden ruhtinaan puolesta, että en ymmärrä, mikä aika koskaan olisi siihen sen otollisempi.

Ja jos, kuten sanoin, oli välttämätöntä, että Israelin kansa oli Egyptin orjuudessa, jotta Mooseksen kyky ja kunto olisi päässyt ilmenemään, ja jos samoin Kyyroksen hengensuuruuden tuntemiseksi persialaisten täytyi kärsiä meedialaisten sortoa, tai ateenalaisten olla hajallaan, jotta Theseuksen etevyys pääsisi loistamaan, samoin täytyi, jotta jonkun italialaisen hengenkunto tulisi tunnetuksi, Italian vaipua nykyiseen alennustilaansa, olla enemmän orjuutettu kuin heprealaiset, enemmän sorrettu kuin persialaiset, enemmän hajallaan kuin ateenalaiset, vailla johtajaa, vailla järjestystä, lyötynä, ryöstettynä, revittynä, poljettuna, kaikenkaltaisen hävityksen uhrina. Ja joskin tähän saakka jossakussa henkilössä on esiintynyt oireita, jotka ovat saaneet meidät uskomaan hänet Jumalan lähettämäksi maan pelastajaksi, on siitä huolimatta sittemmin käynyt ilmi, että onni on hylännyt hänet, hänen ratansa ollessa korkeimmillaan.[66] Niinpä Italia, ikäänkuin elottomana, yhä odottaa sitä, joka lääkitsisi sen vammat ja tekisi lopun Lombardian hävityksestä ja ryöstelystä sekä Napolin kuningaskunnan ja Toscanan nylkemisestä ja verottamisesta ja parantaisi sen jo kauan sitten syvälti tulehtuneet haavat. Nähdäänhän sen rukoilevan Jumalaa lähettämään jonkun, joka pelastaisi sen tästä barbaarien sorrosta ja röyhkeydestä. Nähdäänhän sen myös olevan valmiin ja halukkaan seuraamaan lippua, kun vain joku sen kohottaa. Ei ole tätä nykyä olemassa ketään, johon se voisi paremmin kohdistaa toiveensa kuin Teidän kuuluisaan sukuunne, joka miehuutensa ja onnensa avulla ja Jumalan suosiessa sitä ja Kirkon, jonka päämiehenä se on nykyään,[67] voisi astua tämän vapautustyön johtajaksi. Eikä se olisi ollenkaan vaikeaa, jos Te tahtoisitte vain tutustua edellä mainittujen henkilöiden elämään ja toimintaan. Ja vaikkapa nuo miehet olivatkin harvinaisia ja ihmeteltäviä, olivat he kuitenkin ihmisiä, eikä kenelläkään heistä ollut suotuisampaa tilaisuutta kuin Teillä nykyään, sillä heidän yrityksensä ei ollut oikeampi kuin tämä eikä helpompi, eikä Jumala suinkaan ollut heille sen suosiollisempi kuin Teille.

Tässä on suuri ja oikea asia, sillä se sota on oikea, joka on tarpeellinen, ja ne aseet ovat siunaukselliset, joihin perustuu ainoa menestyksen toivo. Tässä on myös kaikki aivan valmiina, ja missä valmius on suuri siinä ei voi olla suuria vaikeuksia, jos Te vain suvaitsette ottaa esimerkkiä niistä, joita olen Teille esikuvaksi asettanut. Sitäpaitsi on nähty aivan tavattomia ja esimerkittömiä Jumalan töitä: meri on jakautunut, pilvi on avannut tien, vettä on pursunut kalliosta, mannaa on satanut; kaikki seikat ovat liittyneet yhteen Teidän suuruutenne hyväksi; jälellä oleva työ on Teidän suoritettava. Jumala ei halua tehdä kaikkea, jottei riistäisi meiltä vapaata tahtoamme ja sitä osaa kunniasta, joka kuuluu meille.

Eikä ole ihmeteltävää, ettei kukaan edellä mainituista italialaisista ole voinut tehdä sitä, mitä Teidän kuuluisan sukunne toivotaan tekevän, ja että niin monien mullistusten ja niin monien sotien myllertämässä Italiassa näyttää siltä kuin olisi sotainen kuntomme hävinnyt, sillä se johtuu siitä, että maamme entinen sotalaitos on kelvoton eikä ole ollut ketään, joka olisi kyennyt muodostamaan uuden. Mikään ei tuota enemmän kunniaa valtaan pyrkivälle miehelle, kuin uusien lakien säätäminen ja uuden järjestyksen luominen. Jos nämä toimenpiteet ovat hyvin perustellut ja kantavat suuruuden leimaa, niin ne tuottavat hänelle kunnioitusta ja ihmettelyä, eikä Italiassa suinkaan puutu aihetta toteuttaa niitä kaikin tavoin.

Täällä on kylliksi voimaa jäsenissä, kun sitä ei vain puuttuisi päästä. Katsokaahan vain, kuinka italialaiset kaksintaisteluissa ja pienissä yhteentörmäyksissä ovat muita etevämmät voimilta, taitavuudelta ja nerokkuudelta. Mutta mitä tulee koko sotajoukkoon, niin siinä he eivät kestä vertailua; mikä kaikki johtuu päällikköjen kykenemättömyydestä, sillä ne, jotka osaavat jotakin, eivät tottele, ja jokainen on osaavinaan. Vielä ei ole esiintynyt ketään, joka sekä kuntonsa että onnensa puolesta olisi ollut niin etevä, että muut olisivat väistyneet hänen tieltään. Tästä johtuu, että milloin vain niissä pitkällisissä ja monissa sodissa, joita Italiassa on käyty kahdenkymmenen viime vuoden aikana, sotajoukko on ollut kokoonpantu pelkistä italialaisista, se aina on kunnostautunut huonosti. Siitä on todistuksena ensiksi Taro, sitten Alessandria, Capua, Genova, Vaila, Bologna, Mestri.[68]

Jos siis Teidän loistava sukunne tahtoo seurata niiden mainioiden miesten esimerkkiä, jotka ovat pelastaneet isänmaansa, on ennen kaikkea välttämätöntä -- kuten jokaisen yrityksen oikea perustus edellyttääkin -- varustautua kotimaisilla sotajoukoilla, koska ei voi olla olemassa uskollisempia, todellisempia tai parempia sotamiehiä. Ja vaikkapa jokainen heistä onkin hyvä, niin sittenkin kaikki yhdessä ovat vielä parempia, kun he näkevät olevansa oman ruhtinaansa komennossa ja nauttivansa hänen kunnioitustaan ja suosiotaan. Senpätähden on tarpeellista varustautua kotimaisin joukoin, jotta voitaisiin italialaisella miehuudella taistella muukalaisia vastaan.

Ja joskin sveitsiläistä ja espanjalaista jalkaväkeä pidetään pelottavana, on siitä huolimatta kummallakin heikkoutensa, minkä johdosta kolmas sotaväki ei ainoasti voisi vastustaa heitä, vaan vieläpä voittaakin heidät. Espanjalaiset eivät näet kykene pidättämään ratsuväkeä, ja sveitsiläisten täytyy pelätä jalkaväkeäkin, milloin kohtaavat sen taistelussa yhtä lujana kuin he itse. Onhan nähty ja kokemus sen yhä näyttää, etteivät espanjalaiset voi kestää ranskalaisen ratsuväen hyökkäystä, ja että sveitsiläiset joutuvat tappiolle taistellessaan espanjalaista jalkaväkeä vastaan. Ja joskaan viimemainitusta seikasta ei ole vielä olemassa täyttä kokemusta, niin kuitenkin siitä on saatu näyte Ravennan taistelussa, kun espanjalainen jalkaväki kävi saksalaisten joukkojen kimppuun, jotka noudattavat samanlaista järjestelmää kuin sveitsiläiset. Espanjalaiset näet, käyttäen hyväkseen notkeuttaan ja pienten kilpiensä suojaa, tunkeutuivat heidän keihäittensä alle ja saattoivat siten turvallisesti ahdistaa heitä, saksalaisten voimatta puolustaa itseään. Jollei ratsuväki olisi tullut avuksi, olisivat kaikki saksalaiset tuhoutuneet. Niinpä voidaankin, kun tunnetaan noiden molempien jalkaväkien heikot puolet, järjestää aivan uusi jalkaväki, joka kykenee vastustamaan ratsuväkeä eikä pelkää jalkaväkeä; mutta sitä ei saada aikaan asestuksen uudistuksella vaan itse järjestelmän muutoksella. Ja juuri tällaiset uudistukset ja järjestelyt ovat omiaan tuottamaan kunniaa ja suuruutta uudelle ruhtinaalle.

Älköön siis menetettäkö tätä tilaisuutta, jotta Italia vihdoinkin niin pitkän ajan jälkeen voisi nähdä vapauttajansa astuvan esille. En kykene sanoin ilmaisemaan, millä rakkaudella hänet otettaisiin vastaan kaikissa niissä maakunnissa, jotka ovat saaneet kärsiä muukalaisten sotaretkistä, millä koston janolla, millä horjumattomalla uskollisuudella, millä antaumuksella, millä kyynelillä. Mitkä portit voisivatkaan pysyä häneltä suljettuina? Mikä kansa voisi kieltäytyä tottelemasta häntä? Mikä kateus voisi asettua häntä vastaan? Mikä italialainen voisi kieltää häneltä alttiuttansa? Meitä kaikkia inhoittaa tämä barbaarien herruus. Ryhtyköön siis Teidän kuuluisa sukunne tähän tehtävään kaikella sillä rohkeudella ja luottamuksella, jota jokainen oikea yritys edellyttää, jotta sen lipun alla tämä isänmaamme jälleen aateloitaisiin ja sen enteiden suojassa toteutuisivat nuo Petrarcan säkeet:

Virtù contr' al furore prenderà l'arme, e sia il combatter corto, che l'antico valore negl' Italici cuor non è ancor morto.[69]

Viiteselitykset:

[1] Hänen tyttärensä oli kuuluisa Ranskan kuningatar Katariina Medici, tuttu hugenottisotien historiasta.

[2] Teoksessa Titus Liviuksesta, jonka M. sepitti samaan aikaan kuin "Ruhtinaankin".

[3] Alfonso d'Este.

[4] Hallitsi Ranskaa 1498-1515. Vaati Visconti-suvun perillisenä omakseen Milanoa, jossa Sforzat Viscontien jälkeen hallitsivat, ja Anjoun suvun perillisenä Napolia, jossa Anjoun suvun jälkeen hallitsi eräs Aragonian suvun sivuhaara.

[5] Syyrian kuningas Antiokhos III (n. v. 190 e.Kr.).

[6] Makedonian kuningas Philippos, jonka roomalaiset voittivat v. 197 e.Kr.

[7] Kaarle VIII, kuninkaana 1483-98, vaati omakseen Napolin kuningaskuntaa Anjoun suvun perillisenä.

[8] Kirkko-paavi ja paavinvalta.

[9] Aleksanteri VI Borgia, paavina 1492-1503.

[10] Ferdinand Katolilainen (1479-1516), Aragonian ja Kastilian kuningas, Espanjan suurvallan perustaja. Riisti Napolin kokonaan Ranskalta v. 1504.

[11] Ludvik halusi avioeroa voidakseen naida edeltäjänsä Kaarle VIII:n lesken, Bretagnen perijättären.

[12] George d'Amboise, Ludvikin ministeri, jonka paavi Aleksanteri VI nimitti kardinaaliksi.

[13] 18. luvussa.

[14] Fra = munkkiveli. Savonarola, kuten johdannossa on mainittu, esiintyi uskonnollisena ja valtiollisena uudistajana Firenzessä 1490-luvulla. Poltettiin roviolla 1498.

[15] Hieron nuorempi, noin 307-216 e.Kr. Kohosi v. 270 palkkasoturien ja ylimyspuolueen avulla Syrakusan valtiaaksi. Siirtyi ensimäisessä puunilaissodassa Karthagon puolelta Rooman puolelle ja säilytti siten valtansa.

[16] Francesco Sforza, palkkajoukkojen päällikkö (condottieri), s. 1401, k. 1466. Naimalla Milanon herttuan Filippo Viscontin aviottoman tyttären Biancan hän herttua Filippon kuoltua hankki käsiinsä Viscontien vallan.

[17] Tämä arvonimi johtui pienestä ranskalaisesta Valentinois'n herttuakunnasta, jonka Cesare Borgia (1478-1507) v. 1498 oli saanut lääniksi Ranskan kuninkaalta Ludvik XII:lta, vietyään tälle isänsä, paavi Aleksanteri VI:n, suostumuksen edellä mainittuun avioeroon ja Rouenin arkkipiispan kardinaaliksi nimittämiseen.

[18] Musertaaksensa Milanon.

[19] Joulukuun 31 p. 1502. Cesare Borgia kuristutti kuoliaaksi häneen luottaneet Orsinien päämiehet. Machiavelli oli itse Firenzen asiamiehenä silloin herttuan seurassa ja laati tapauksesta erityisen kertomuksen.

[20] _Messer_ = herra. Remiro, myös Romiro tai Ramiro d'Orco tai d'Arco tai de Lorqua.

[21] Paavi Aleksanteri VI Borgia kuoli 18 p. elok. 1503 äkilliseen kuumetautiin.

[22] Julius II, ennen Giuliano della Rovere, San Pietro ad Vinculan kardinaali, s. 1443, k. 1513; valittiin paaviksi syksyllä 1503. Machiavelli oli silloin Firenzen asiamiehenä Roomassa pitämässä tapahtumia silmällä.

[23] San Pietro = Julius II, San Giorgio = Rafaello Riario, Ascanio = Ascamo Sforza, herttua Ludvik Sforzan ("_il Moron_") veli.

[24] Agathokles (s. 361 e.Kr.) oli Syrakusan yksinvaltiaana vv. 317-289 e.Kr.s.

[25] "_Principato civile_" -- siihen tapaan kuin Medicien, varsinkin Lorenzo dei Medicin ("_il Magnificon_") hallitusvalta oli Firenzessä (tai vanhalla ajalla Perikleen Ateenassa).

[26] Nabis oli sodassa Akhaian liittoa vastaan kohonnut Spartan valtiaaksi. Hänet voitti roomalainen Flamininus v. 195 e.Kr.; murhattiin v. 192 e.Kr.

[27] Scali oli firenzeläinen kansansuosikki, jonka viranomaiset v. 1381 erään heitä vastaan suunnatun rikoksen vuoksi vangitsivat ja mestauttivat, kansan millään tavoin yrittämättä häntä pelastaa. Machiavelli kertoo tapauksen "Firenzen historiassaan".

[28] Tämä Machiavellin pidättyväisyys johtunee siitä, että "Ruhtinas" on osotettu paavin läheiselle sukulaiselle ja sen kautta tavallaan paaville itselleen.

[29] V. 1494, jolloin Kaarle VIII saapui Napolia valloittamaan.

[30] Cambray-liiton sodassa.

[31] Sixtus IV (della Rovere), paavina 1471-84.

[32] Tämä on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Leo X (Medici) koko kristikunnassa herätti suuria toiveita, mitkä eivät sittemmin toteutuneetkaan.

[33] Filippo Maria Visconti, kuoli 1447; Fr. Sforza oli tämän viimeisen Visconti-herttuan vävy, kuten edellä aliviitassa on jo mainittu.

[34] Caravaggion taistelu oli syyskuussa 1448.

[35] Muzio Zittendolo Sforza, koki sangen kirjavia elämänvaiheita, ollen milloin sota- ja valtaherrana milloin vankina, ja hukkui erään joen yli uidessaan v. 1424.