Part 8
Mutta siirtyäkseni aineeseemme, väitän että kuka hyvänsä, joka harkitsee ylläolevaa esitystä, huomaa, kuinka joko viha tai ylenkatse ovat olleet syynä edellä mainittujen Rooman keisarien perikatoon. Samalla hän käsittää syyn siihen, miksi, osan heistä menetellessä yhdellä tavalla, osan taas aivan päinvastaisella, kummastakin ryhmästä vain yksi sai onnellisen, muut onnettoman lopun. Pertinaxille ja Aleksanterille, jotka olivat nousukas-ruhtinaita, oli hyödytöntä ja vahingollistakin pyrkiä jäljittelemään Marcusta, joka oli perinnöllinen keisari; samoin oli Caracallalle, Commodukselle ja Maximinukselle pelkäksi turmioksi koettaa jäljitellä Severusta, koska heillä ei ollut sellaista kykyä, joka olisi riittänyt hänen jälkiensä seuraamiseen. Niinpä siis vastakohonnut ruhtinas ei voikaan jäljitellä Marcuksen tekoja, eikä hänelle myös ole tarpeellista seurata Severuksen esimerkkiä; mutta hänen tulee Severuksesta ottaa opiksi ne puolet, jotka ovat tarpeelliset hänen valtansa perustamiseen, ja Marcuksesta taas ne, jotka ovat soveliaat ja kunniakkaat säilyttämään sellaisen valtion, joka jo on vakavalla pohjalla.
20. luku.
Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.
Turvatakseen valtansa ovat jotkut ruhtinaat riisuneet alamaisensa aseista; toiset ovat suosineet puolueriitoja heille kuuluvissa kaupungeissa; muutamat ovat tahallaan pitäneet yllä vihaa itseään vastaan; toiset ovat koettaneet voittaa puolelleen niitä, jotka heistä heidän hallituksensa alussa näyttivät epäiltäviltä; muutamat ovat rakentaneet linnoituksia, toiset taas ovat ne repineet ja hävittäneet. Joskaan näistä kaikista seikoista ei voidakaan lausua mitään yleispätevää arviointia, paitsi tutkimalla yksityiskohtaisesti itsekutakin sellaista valtiota, josta moinen ratkaisu olisi tehtävä, tahdon kumminkin puhua asiasta niin laajalti kuin aine sinänsä sen sallii.
Ei ole koskaan tapahtunut, että uusi ruhtinas olisi riisunut alamaisiltaan aseet; pikemminkin hän on ne aina asestanut, jos ne ovat olleet aseettomia. Sillä jos sinä asestat heidät, niin nuo aseet tulevat olemaan sinun, ja ne, joita olet epäillyt, tulevat ystäviksesi, ja ne, jotka ovat olleet uskollisia, pysyvät sellaisina, ja alamaisistasi tulee puoluelaisiasi. Ja koska ei voida asestaa kaikkia alamaisia, niin olemalla suosiollinen niille, jotka asestat, sinä voit muiden suhteen toimia turvallisemmin; tämä eroavaisuus menettelyssä, jonka he puolestaan ymmärtävät, kiinnittää heidät sinuun, samalla kun toiset antavat sen sinulle anteeksi, koska ymmärtävät olevan välttämätöntä, että niitä on myös enemmän palkittava, joilla on tarjona suurempi vaara ja enemmän velvollisuuksia. Mutta jos sinä riisut heiltä aseet, niin alat loukata heitä ja osotat epäileväsi heitä joko pelkuruudesta tai uskottomuudesta; ja kumpikin mielipide synnyttää vihaa sinua vastaan. Ja koska et voi olla aseettomana, täytyy sinun kääntyä palkkaväen puoleen, josta jo edellä olemme lausuneet, millaista se on. Ja vaikkapa se olisikin hyvää, ei se kuitenkaan riittäisi puolustamaan sinua mahtavilta vihollisilta ja epäiltäviltä alamaisilta.
Senpätähden, kuten olen sanonut, uusi ruhtinas on uudessa ruhtinaskunnassaan aina järjestänyt sotaväkeä. Siitä tarjoo historia runsaasti esimerkkejä. Mutta kun ruhtinas hankkii uuden valtion, jonka hän jäsenenä liittää jo ennestään omistamaansa, silloin on tarpeellista riisua tuon uuden alueen väestöltä aseet, paitsi niiltä, jotka valloituksen aikana ovat liittyneet puolellesi. Myöskin näitä tulee sinun aikaa ja tilaisuutta myöten koettaa heikontaa ja veltostuttaa ja järjestää niin, että uuden valtiosi kaikki aseelliset ovat sinun omia entisiä sotilaitasi, jotka vanhassa valtiossasi elivät lähelläsi.
Esi-isämme, varsinkin ne, joita pidettiin viisaina, pitivät tapanaan sanoa, että oli tarpeellista vallita Pistoiaa puolueriitojen ja Pisaa linnoitusten avulla. Niinpä he pitivätkin vireillä puolueriitoja muutamissa alueissaan, voidakseen siten helpommin pitää ne hallussaan. Aikana, jolloin Italia oli ikäänkuin tasapainossa, se voikin olla hyvä keino, mutta nykyään en luule sen enää kelpaavan ohjeeksi, koska en usko että tahalliset riitaisuudet koskaan tuottavat mitään hyvää. Päinvastoin on varmaa, että puolueihin jakautuneet kaupungit, vihollisen niitä ahdistaessa, heti kukistuvat, koska heikompi puolue aina liittyy ulkonaiseen viholliseen eikä toinen yksin kykene vastarintaan.
Luullakseni juuri yllämainituista syistä venezialaiset pitivät voimassa guelfien ja ghibellinien puolueita alamaiskaupungeissaan; ja vaikkapa eivät koskaan sallineetkaan asiain kehittyä verenvuodatukseen saakka, he kuitenkin kannattivat noita heidän riitojaan, jotta asukkaat, moisten riitaisuuksien pidättäminä, eivät voisi nousta heitä vastaan kapinaan. Mikä, kuten on nähty, ei sittemmin kääntynyt heille hyödyksi, sillä Vailan tappion jälkeen toinen mainituista puolueista[55] rohkaisi äkkiä mielensä ja kukisti koko heidän herruutensa. Sellainen menettely on todistuksena ruhtinaan heikkoudesta, sillä lujassa valtiossa ei koskaan suvaita moisia puolueriitoja, jotka ainoasti rauhan aikana voivat olla hyödyksi, koska niiden avulla voidaan helpommin pitää alamaisia aisoissa, mutta sodan sattuessa sellainen keino osottautuu petolliseksi.
Epäilemättä edistää se ruhtinasten suuruutta, kun he voittavat vaikeudet ja esteet, joita heille tehdään. Senpätähden kohtalo, varsinkin kun tahtoo tehdä suureksi uuden ruhtinaan, jonka on tarpeellisempi hankkia mainetta kuin perinnöllisen, nostattaakin hänelle vihollisia ja panee vireille yrityksiä häntä vastaan, jotta hänellä olisi tilaisuus voittaa ne ja siten tätä vihollistensa asettamaa porrasta myöten kohota korkeammalle. Niinpä monet arvelevatkin, että viisaan ruhtinaan, milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, tulee viekkaasti nostattaa vastaansa joitakin vihollisia, jotta niiden voittaminen tuottaisi hänelle lisää suuruutta.
Ruhtinaat, varsinkin vastakohonneet, ovat kokeneet enemmän uskollisuutta ja enemmän hyötyä niiden puolelta, jotka heidän hallituksensa alussa näyttivät heistä epäilyttäviltä, kuin niiden, jotka alussa olivat luotettavia. Pandolio Petrucci, Sienan ruhtinas, hallitsi valtiotaan enemmän niiden avulla, jotka hänestä olivat epäilyttäviä, kuin muiden. Mutta tästä seikasta ei voida puhua yleisesti, koska se vaihtelee asianhaarain mukaan; sanon ainoasti, että jos ne ihmiset, jotka ruhtinuuden alkaessa olivat vihamielisiä, luonnostaan tarvitsevat tukea pysyäkseen pystyssä, niin ruhtinas aina voi erittäin helposti käyttää heitä hyväkseen, ja heidän sitä enemmän on pakko palvella häntä uskollisesti, kun näkevät itselleen tarpeelliseksi teoillaan haihduttaa sen epäedullisen mielipiteen, joka hänellä oli heistä.
Niinpä ruhtinaalla onkin heistä aina enemmän hyötyä kuin niistä, jotka palvelevat häntä liiankin luotettavasti ja siten laiminlyövät hänen asiansa. Ja koska aine niin vaatii, en tahdo jättää muistuttamatta ruhtinaalle, joka on valloittanut uuden valtion sen asukasten salaisella myötävaikutuksella, että hän tarkoin harkitsee, mikä syy oli saanut ne, jotka ovat olleet hänelle avuliaat, niin tekemään. Jollei se ole ollut luonnollinen kiintymys häneen, vaan ainoasti tyytymättömyys valtion entiseen hallitukseen, silloin hän vain suurella vaivalla ja vaikeudella voi pysyttää heidät ystävinään, koska hänen on mahdotonta olla heille mieliksi. Punnitsemalla tarkoin niiden esimerkkien nojalla, joita voidaan saada vanhan ja nykyajan ilmiöistä, tätä kysymystä, nähdään, että ruhtinaan on paljoa helpompaa voittaa ystävikseen ne henkilöt, jotka olivat tyytyväisiä entiseen olotilaan ja sentähden olivat hänen vihollisiaan, kuin ne, jotka, ollen siihen tyytymättömiä, liittyivät hänen ystävikseen ja auttoivat häntä valloituksessa.
Ruhtinasten tapana on ollut, voidakseen paremmin turvata valtionsa, rakentaa linnoituksia, ikäänkuin ohjiksi ja suitsiksi niille, jotka ehkä yrittäisivät nousta heitä vastaan, ja pakopaikakseen ensi hyökkäyksen aikana. Minä kiitän tätä tapaa, koska se on jo vanhastaan ollut käytännössä. Siitä huolimatta messer Niccolò Vitellin on meidän päivinä nähty hävittävän kaksi linnoitusta Città di Castellossa, voidakseen säilyttää mainitun paikan. Samoin Urbinon herttua Guidobaldo, palattuaan valtioonsa, josta Cesare Borgia oli hänet karkoittanut, hävitytti perinpohjin kaikki tuon maakunnan linnoitukset ja arveli ilman niitä voivansa helpommin säilyttää sen hallussaan. Samaten menettelivät Bentivogliot palattuaan Bolognaan. Niinpä siis linnoitukset, riippuen asianhaaroista, joko ovat hyödyllisiä tai eivät, ja jos ne toiselta puolen ovat sinulle hyödyksi, niin ne toiselta puolen vahingoittavatkin sinua.
Tämän seikan voisi lausua näin: Sen ruhtinaan, joka enemmän pelkää omaa kansaansa kuin muukalaisia, tulee rakentaa linnoituksia; mutta sen, joka enemmän pelkää muukalaisia kuin omaa kansaansa, tulee jättää se tekemättä. Sforzan suvulle on Milanon linnoitus, jonka Francesco Sforza rakennutti, ollut ja tulee olemaan suuremmaksi turmioksi kuin mikään muu häiriö mainitussa valtiossa. Paras linnoitus on näet omien alamaisten rakkaus; sillä vaikka sinulla olisikin linnoituksia, mutta kansasi sinua vihaisi, ne eivät sinua pelastaisi, koska ei milloinkaan ole puutetta muukalaisista, jotka rientävät auttamaan alamaisiasi, niin pian kuin nämä ovat tarttuneet aseihin.
Meidän aikana ei ole nähty niiden olleen hyödyksi millekään ruhtinaalle paitsi ehkä Forlin kreivittärelle, joka puolisonsa, kreivi Girolamon, tultua murhatuksi voi vetäytyä linnoitukseensa kansan hyökkäystä pakoon ja odottaa siellä apua Milanosta sekä siten voittaa valtansa takaisin. Asiaintila oli silloin näet sellainen, että muukalaiset eivät voineet tulla hänen alamaisilleen avuksi. Mutta myöhemmin, kun Cesare Borgia kävi hänen kimppuunsa ja vihamielinen kansa liittyi vieraaseen, linnoitus merkitsi hänelle enää vähän. Siksipä olisikin sekä silloin että ennemmin ollut hänelle turvallisempaa karttaa kansansa vihaa kuin rakennuttaa linnoituksia.[56] Ottaen siis huomioon nämä eri seikat minä kiitän sekä sitä, joka rakentaa linnoituksia, että sitä, joka ei tee niin, ja moitin sitä, joka linnoituksiinsa luottaen vähät välittää kansansa vihasta.
21. luku.
Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.
Mikään ei siinä määrin tuota ruhtinaalle kunnioitusta kuin suuret yritykset ja harvinaiset, esikuvalliset teot. Siitä on meidän aikanamme esimerkkinä Aragonian kuningas Ferdinand, nykyinen Espanjan kuningas. Häntä voidaan miltei kutsua nousukas-ruhtinaaksi, koska hän on vähäpätöisestä kuninkaasta maineen ja kunnian tietä kohonnut kristikunnan ensimäiseksi kuninkaaksi. Ja jos tarkastelette hänen toimiaan, huomaatte ne kaikki erittäin suuriksi, jopa muutamat vallan erinomaisiksi.
Hallituksensa alussa hän kävi Granadan kimppuun, ja tällä yrityksellä hän laski perustuksen mahtavuudelleen. Alussa hän kävi sotaa verkalleen, koska hänen ei tarvinnut pelätä mitään vastuksia; hän näet kiinnitti siihen Kastilian paroonien mielet, jotka sodan vuoksi eivät joutaneet ajattelemaan kotoisia mullistuksia; ja siten hänen arvonsa ja valtansa kohosi heidän ylitseen, ilman että he sitä huomasivatkaan. Hän voi Kirkon[57] ja kansan varoilla elättää sotajoukkojaan ja laski tässä pitkässä sodassa perustuksen sotalaitokselleen, josta hänelle myöhemmin on ollut paljon kunniaa. Sitäpaitsi hän, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, käytti aina uskontoa tekosyynä ja harjoitti eräänlaista hurskasta julmuutta, ajaessaan voitetut maurit pois valtakunnastaan. Ihmeteltävämpää[58] ja harvinaisempaa esimerkkiä siitä kuin tämä ei saata tavata. Saman tekosyyn varjossa hän hyökkäsi Afrikkaan, teki sotaretken Italiaan ja nyt viimeksi kävi Ranskan kimppuun; ja niin hän on aina puuhannut suuria asioita sekä siten pannut alamaistensa mielet ihmettelystä jännittyneinä odottamaan hänen yritystensä tuloksia. Ja nämä hänen tekonsa ovat sillä tavoin johtuneet toisistaan, että ihmisille ei ole koskaan jäänyt aikaa hengähtää ja toimia häntä vastaan. Lisäksi on ruhtinaalle sangen edullista toimia harvinaisella tavalla maansa sisäisessä hallinnossa, siihen suuntaan kuin kerrotaan messer Bernardo da Milanosta,[59] nimittäin että tilaisuuden tarjoutuessa, milloin joku on porvarillisessa elämässä suorittanut joitakin tavattomia tekoja, olkootpa sitten hyviä tai huonoja, löytää sellaisen keinon palkita tai rangaista häntä, että siitä paljon puhutaan. Ennen muuta tulee ruhtinaan aina koettaa saada kaikille toimenpiteilleen suuruuden ja oivallisuuden leima.
Myöskin on ruhtinaalle kunniaksi, että hän on todellinen ystävä ja todellinen vihollinen, t.s. että hän vähääkään epäröimättä julistautuu toisen puolelle toista vastaan; mikä menettely on aina edullisempi kuin puolueettomana pysyminen; sillä kahden mahtavan naapurisi joutuessa keskenään sotaan, he ovat sitä laatua, että sinun, jos toinen heistä voittaa, on joko pelkääminen voittajaa tai ei. Kummassakin tapauksessa on sinulle aina otollisempaa esiintyä julkisesti ja käydä lujasti sotaa; sillä ensimäisessä tapauksessa, jollet ilmaise kantaasi, sinusta aina tulee voittajan saalis, vieläpä voitetun mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi; eikä sinulla enää ole mitään syytä tai keinoa puolustautua eikä mitään, johon voisit turvautua. Sillä voittaja ei kaipaa epäilyttäviä ystäviä, jotka hädän hetkenä eivät ole häntä auttaneet; voitettu taas ei ota sinua suojaansa, koska et ole tahtonut ase kädessä rientää hänen avukseen.
Antiokhos tuli aitolialaisten kutsumana Kreikkaan karkoittamaan sieltä roomalaisia. Hän toimitti lähettiläitä akhaialaisten luo, jotka olivat roomalaisten ystäviä, pyytämään heitä pysymään puolueettomina. Toiselta puolen taas roomalaiset kehoittivat heitä tarttumaan aseihin heidän puolestaan. Asia joutui akhaialaisten neuvoskunnassa ratkaistavaksi; siinä Antiokhoksen asiamies kehoitti heitä pysymään puolueettomina, mihin roomalaisten lähettiläs vastasi: "Mitä siihen tulee että teille muka olisi parasta ja hyödyllisintä olla sekaantumatta meidän sotaamme, niin ei mielestäni mikään ole teille sen turmiollisempaa, sillä jollette ota osaa sotaan, te kiitoksetta ja kunniatta jäätte voittajan saaliiksi."
Ja aina käykin niin, että se, joka ei ole ystäväsi, vaatii sinulta puolueettomuutta; kun taas se, joka on ystäväsi, pyytää sinua esiintymään ase kädessä. Epäröivät ruhtinaat, välttääkseen nykyhetken vaaroja, useimmiten noudattavat puolueettomuutta, mutta siten tavallisimmin joutuvat häviöön. Mutta jos ruhtinas päättäväisesti esiintyy toisen puolella, ja jos se, johon hän on liittynyt, voittaa, vaikkapa siten tulisikin niin mahtavaksi, että sinä joudut riippuvaiseksi hänestä, niin sittenkin kiitollisuus ja ystävyys sitoo hänet sinuun; sillä eivät ihmiset sentään koskaan ole niin kunniattomia, että sortaisivat sinua julkealla kiittämättömyydellä. Myöskään ei voitto koskaan ole niin täydellinen, ettei voittajan tarvitsisi ollenkaan pitää mistään lukua, varsinkaan siitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta jos se, johon olet liittynyt, joutuu tappiolle, niin hän kuitenkin ottaa sinut turviinsa ja auttaa sinua mikäli voi, ja sinä pääset osamieheksi hänen onneensa, joka voi jälleen kääntyä.
Toisessa tapauksessa, kun taistelevat puolet ovat sitä laatua, ettei sinulla ole mitään pelättävää, voittipa kumpi hyvänsä, on vielä viisaampaa liittyä mukaan, koska muutoin myötävaikutat juuri sen häviöön, joka sinun olisi tullut pelastaa, jos olisit ollut älykäs. Jos hän voittaa, joutuu hän sinusta riippuvaiseksi, ja onkin mahdotonta, ettei hän sinun avullasi voittaisi. Ja tässä on otettava huomioon, että ruhtinaan tulee varoa koskaan liittymästä häntä itseään mahtavampaan, käydäkseen muiden kimppuun, jollei välttämättömyys häntä siihen pakoita, kuten edellä on sanottu. Sillä jos tämä voittaa, joudut riippuvaiseksi hänestä; mutta ruhtinasten tulee, mikäli mahdollista, välttää muiden armoille joutumista. Venezialaiset liittyivät Ranskaan Milanon herttuaa vastaan, vaikkapa olisivat voineet välttääkin tämän liiton, joka tuli heidän tuhokseen.[60] Mutta jos sitä ei voida välttää, kuten oli firenzeläisten laita, paavin ja Espanjan sotajoukkojen käydessä Lombardian kimppuun,[61] niin silloin tulee ruhtinaan, edellä mainituista syistä, liittyä puolelle tai toiselle. Älköön koskaan mikään valtio kuvitelko voivansa tehdä aivan varmaa valintaa; pikemminkin muistettakoon, että jokainen ratkaisu on seurauksiltaan epävarma, sillä johtuuhan jo asiain luonnosta, ettei koskaan voida välttää toista pahaa joutumatta toiseen. Mutta viisaushan onkin siinä, että osaa arvioida vaarojen eri laadun ja valita hyvänä sen, joka on vähimmin huono. Ruhtinaan tulee lisäksi suosia kykyä ja kuntoa ja pitää arvossa niitä, jotka itsekullakin eri alalla ovat eteviä. Samalla hänen tulee rohkaista kansalaisiaan harjoittamaan rauhallisesti ammattejaan, niin kaupan kuin maanviljelyksen tai minkä muun ihmistoiminnan alalla hyvänsä, jotta joku ei pidättyisi parantamasta maatilojaan pelosta, että ne häneltä riistetään, ja taas toinen ei epäröisi laajentaa kauppaliikettään verojen pelosta. Päinvastoin hänen tulee palkita niitä, jotka harrastavat mainittuja asioita, ja yleensä kaikkia, jotka jollakin tavalla tahtovat lisätä hänen kaupunkinsa tai valtionsa arvoa. Muutenkin tulee hänen sopivina aikoina vuodessa huvittaa kansaansa juhlilla ja näytelmillä. Ja koska jokainen kaupunki on jaettu ammatti- tai yhdyskuntiin, tulee hänen ottaa huomioonsa nämä yhtymät, käydä joskus niiden kokouksissa ja osottautua ystävälliseksi ja ylevämieliseksi, kuitenkin siten, että hän aina esiintyy korkean arvonsa mukaisesti, sillä siitä hän ei saa tinkiä missään asiassa.
22. luku.
Ruhtinasten sihteereistä.
Palvelijain valinta on ruhtinaan tärkeimpiä tehtäviä, ja ne ovat joko hyviä tai huonoja, riippuen ruhtinaan älykkyydestä. Ruhtinasta ja hänen ymmärrystään arvostellaankin ensiksi sen mukaan millaista väkeä hänellä on ympärillään. Jos ne ovat pystyviä ja uskollisia, voidaan häntä aina pitää viisaana miehenä, koska hän on osannut arvioida heidän kyvykkyytensä ja pysyttää heidät uskollisina. Mutta muussa tapauksessa ei hänestä voida antaa edullista arvostelua, sillä ensimäisen virheensä hän on tehnyt jo heitä valitessaan. Ei kukaan, joka on tiennyt Antonio da Venafron olleen Sienan ruhtinaan Pandolfo Petruccin[62] palveluksessa, ole voinut olla pitämättä Pandolfoa erittäin viisaana miehenä, koska hän oli osannut valita sellaisen palvelijan.
On olemassa kolmenlaista ymmärrystä: ensimäinen ymmärtää kaikki itsestään; toinen ymmärtää vasta silloin kun muut asian selvittävät; kolmas ei ymmärrä itsestään eikä edes muiden selvitysten avulla. Ensimäinen laji on erinomainen, toinen on oivallinen, kolmas on hyödytön. Niinpä onkin aivan ilmeistä, että Pandolfon ymmärrys, jollei ollutkaan tuota ensimäistä lajia, oli ainakin toista lajia; sillä milloin asianomaisella on arvostelukykyä erottaa hyvä ja huono toisen sanoissa ja teoissa, silloin hän osaa myös, vaikkapa hänellä ei olisikaan itsenäistä älykkyyttä, erottaa toisistaan palvelijansa hyvät ja huonot puolet ja kiittää edellisiä sekä ojentaa jälkimäisiä; silloin palvelija ei saata toivoa voivansa pettää häntä ja sentähden käyttäytyy hyvin.
Mutta voidakseen hyvin tuntea palvelijansa on ruhtinaalla käytettävissä eräs keino, joka ei koskaan petä. Kun huomaat palvelijasi ajattelevan enemmän itseään kuin sinua ja kaikissa toimissaan etsivän omaa etuaan, niin sellainen ei ikinä ole kunnon palvelija, eikä sinun tule koskaan luottaa häneen. Sillä se, jolla on valtion asiat käsissään, ei saa milloinkaan ajatella itseään vaan ruhtinastaan eikä koskaan huolehtia muista kuin hänen asioistaan.
Mutta toiselta puolen tulee ruhtinaankin, pysyttääksensä palvelijansa kelvollisena, pitää hänet muistossaan, kunnioittamalla häntä, tekemällä hänet rikkaaksi, saavuttamalla hänen kiitollisuutensa ja jakamalla hänen kanssaan kunnian ja tehtävät, jotta kunnian ja rikkauden runsaus pidättäisi häntä haluamasta enää enempää, ja korkea virka-arvo panisi hänet pelkäämään muutoksia; koska hänen tulee tietää, ettei hän voi pysyä vallassa ilman ruhtinaan tukea. Milloin siis ruhtinaat ja heidän palvelijansa ovat toisiinsa tässä suhteessa, silloin he voivat luottaa toisiinsa; muussa tapauksessa on loppu aina tuhoisa jommallekummalle heistä.
23. luku.
Miten on imartelijoita kartettava.
En tahdo jättää mainitsematta erästä tärkeää seikkaa, sillä se koskee vaaraa, jota ruhtinasten on vaikea torjua, joll'eivät ole erittäin älykkäitä tai joll'eivät osaa tehdä hyvin valintaansa. Tarkoitan tällä noita imartelijoita, joita hovit ovat täynnä. Ihmiset näet ovat niin itserakkaita ja siinä suhteessa niin helposti petettäviä, että vain vaikeasti säilyvät tältä rutolta; ja koettaessaan sitä karttaa he joutuvat vaaraan saada osakseen ylenkatsetta. Sillä ei ole muuta keinoa suojella itseään imartelijoilta kuin antaa ihmisten ymmärtää, etteivät he loukkaa sinua sanoessaan sinulle totuuden; mutta jos ken hyvänsä voi sanoa sinulle totuuden, niin nauttimasi kunnioitus siitä kärsii.
Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee kulkea keskitietä ja valita valtiostaan ymmärtäväisiä miehiä sekä ainoasti heille suoda vapaus sanoa hänelle totuus, mutta vain niistä asioista, joista hän sitä pyytää, eikä muista; mutta hänen tuleekin vaatia sitä heiltä joka seikasta ja kuunnella heidän mielipiteitään sekä sitten tehdä ratkaisu oman harkintansa mukaan. Näihin neuvonantajiin, vieläpä jokaiseen erikseen, hänen tulee suhtautua siten, että kukin heistä ymmärtää, että mitä vapaammin hän puhuu, sitä enemmän huomiota hän saa osakseen. Paitsi näitä hän älköön kuunnelko ketään, vaan seuratkoon tekemäänsä päätöstä ja olkoon siinä horjumaton. Toisin menetellen hän joko syöksyy imartelijain kautta turmioon tai vaihtaa niin usein kantaansa eri mielipiteiden mukaan, että siten alentaa nauttimaansa arvonantoa.
Tästä seikasta tahdon mainita erään nykyaikaisen esimerkin. Pater Luca, nykyisen keisarin Maximilianin uskottu, sanoi, puhuessaan hänen keisarillisesta majesteetistaan, ettei tämä koskaan neuvotellut kenenkään kanssa, mutta ei myös koskaan omin päin ratkaissut mitään asiaa, mikä johtui juuri siitä, että hän toimi vastoin edellä lausuttuja ohjeita. Keisari on näet salaperäinen mies, joka ei ilmaise aikeitansa kenellekään eikä kysy muiden mielipidettä. Mutta kun ne toimeen pantaessa alkavat paljastua ja tulla tunnetuiksi, ryhtyy hänen ympäristönsä niitä heti vastustamaan, jolloin hän, ollen horjuva, luopuu niistä. Tästä johtuu että hän seuraavana päivänä rikkoo sen mitä edellisenä on rakentanut, eikä koskaan voida arvata, mitä hän tahtoo tai aikoo tehdä, eikä hänen päätöksiinsä voida mitään perustaa.