Part 7

Eikä ruhtinaalta ole koskaan puuttuva laillisia syitä puolustella sanansa rikkomista. Tästä voitaisiin luetella runsaasti nykyaikaisia esimerkkejä ja osottaa, kuinka monet rauhansopimukset ja sitoumukset ovat rauenneet tyhjiin ruhtinasten petollisuuden takia, ja kuinka se, joka on parhaiten osannut matkia kettua, on parhaiten onnistunut. Mutta tätä ominaisuutta täytyy osata taitavasti kaunistella ja olla suuri teeskentelijä ja näyttelijä. Ihmiset ovat näet niin yksinkertaisia ja niin riippuvaisia hetken pakoituksesta, että se, joka tahtoo pettää, löytää aina jonkun helposti petettävän.

Aivan tuoreista esimerkeistä tahdon mainita vain yhden. Aleksanteri VI ei tehnyt koskaan muuta kuin petti ihmisiä, eipä edes koskaan ajatellutkaan muuta ja löysi aina petettäviä uhreja. Ei ole koskaan kukaan ihminen osannut vakavammin vakuutella ja juhlallisemmin vannoa jotakin asiaa, mutta vähemmän sitä pitää kuin hän. Siitä huolimatta hänen petoksensa aina onnistuivat, koska hän hyvin tunsi kanssaihmisensä.

Ruhtinas ei siis välttämättä tarvitse kaikkia edellä mainittuja hyviä avuja, mutta hänen täytyy ainakin luulotella omaavansa ne. Rohkenenpa väittää, että niiden omaaminen ja alituinen noudattaminen on vahingollistakin, kun sen sijaan niiden teeskentely on hyödyllistä, kuten olla olevinaan armelias, uskollinen, lempeä, hurskas ja vilpitön. Mutta tulee siinä määrin hallita mielensä, että tarpeen tullen voi ja osaa menetellä päinvastoinkin.

Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritotenkin vastakohonnut, ei voi noudattaa kaikkia niitä hyveitä, jotka tuottavat ihmisille hyvän nimen; voidakseen säilyttää valtansa, hänen täytyy useinkin toimia vastoin uskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja. Sentähden on tarpeen, että hänellä on sellainen luonne, joka helposti kääntyy tuulien ja onnen vaihtelujen mukaan eikä kuitenkaan, kuten jo sanoin, aiheettomasti poikkea hyveen polulta, mutta kyllä tarvittaessa osaa käydä paheenkin tietä.

Niinpä tuleekin ruhtinaan pitää tarkka huoli siitä, ettei hänen suustaan koskaan luiskahda sanaa, joka ei olisi noiden edellä mainittujen viiden hyveen täyttämä. Häntä nähdessään ja kuullessaan tulee jokaisen luulla, että siinä on edessäsi itse lempeys, uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Eikä mikään ole tärkeämpää kuin viimemainitun hyveen näennäinen omaaminen. Ihmiset näet arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä mukaan, sillä jokainen saattaa nähdä, mutta harvat tulla kanssasi kosketuksiin. Kaikki näkevät, miltä näytät, harvat tuntevat, mikä todella olet. Ja nuo harvat eivät rohkene vastustaa niiden monien mielipidettä, joilla on valtion mahti ja arvo suojanaan. Kaikkien ihmisten teot, erittäinkin ruhtinasten, joiden suhteen ei voi vedota mihinkään tuomioistuimeen, arvioidaan vain tulostensa mukaan. Ruhtinaan on siis vain turvattava elämänsä ja valtansa; siihen käytetyt keinot arvostellaan aina kunniallisiksi, vieläpä kiitosta ansaitseviksi, sillä rahvas kiinnittää huomionsa vain asian ulkonäköön ja lopputulokseen. Ja koko maailmahan on pelkkää rahvasta, kun sen sijaan harvat järkevät saavat merkitystä vain silloin, kun rahvas ei enää tiedä, mihin nojautua. Eräs nykyajan ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta,[49] ei koskaan saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta itse asiassa vihaa ankarasti molempia; ja jos hän niitä todella olisi noudattanut, olisivat ne häneltä jo monta kertaa vieneet sekä valtion että arvovallan.

19. luku.

Halveksinnan ja vihan välttämisestä.

Käsiteltyäni täten ainoasti tärkeimpiä niistä ominaisuuksista, joista edellä on ollut puhe, tahdon nyt lyhyesti kosketella muitakin samalta yleiseltä näkökannalta, nimittäin että ruhtinaan tulee, kuten edellä osaksi jo on sanottu, välttää kaikkea sellaista, joka voi aiheuttaa häntä kohtaan vihaa tai halveksintaa. Ja joka kerta kun hän siinä onnistuu, hän samalla täyttää velvollisuutensa, eikä hänen tarvitse pelätä mitään vaaraa muunlaisen parjauksen taholta. Kuten jo edellä olen sanonut, joutuu hän vihan esineeksi ennen kaikkea silloin, kun hän on ryöstönhaluinen ja ahdistelee alamaistensa omaisuutta ja vaimoja, joista hänen siis tulee pysyä erillään. Kunhan vain jätetään rauhaan suuren yleisön omaisuus ja kunnia, niin se elää tyytyväisenä, ja taisteltava on vain muutamain harvain kunnianhimoa vastaan, jonka kyllä voi helposti pitää aisoissa monella tavalla.

Halveksituksi joutuu se, jota pidetään vaihtelevaisena, kevytmielisenä, naisellisena, arkana, horjuvana; tätä kaikkea tulee ruhtinaan varoa kuin karia ja sen sijaan pyrkiä osottamaan toimissaan suuruutta, rohkeutta, vakavuutta ja voimakkuutta. Kaikessa, mikä koskee hänen alamaistensa yksityisiä asioita, hänen tulee näyttää, että hänen tuomionsa ovat peruuttamattomia, ja säilyttää sellainen arvovalta, ettei kukaan edes yritäkään pettää häntä tai saada häntä horjumaan. Sitä ruhtinasta, josta on tällainen käsitys, pidetään suuressa arvossa, ja sitä vastaan, jota tarpeeksi kunnioitetaan, ei liioin kapinoida eikä helposti hyökätä, koska hyvin tiedetään, että hän on kelpo mies ja alamaistensa arvossa pitämä. Ruhtinaan tulee näet pelätä kahdenlaista vaaraa, toista alamaistensa taholta, toista ulkovaltain puolelta. Jälkimäisiä vastaan hän voi puolustaa itseään hyvien sotajoukkojen ja hyvien ystävien avulla; ja hyviä ystäviä on aina sillä, jolla on hyviä sotajoukkoja. Sisäiset olot pysyvät kyllä lujina niin kauan kuin ulkonaiset suhteet ovat varmat, jollei joku salaliitto ole niitä jo häirinnyt. Ja vaikkapa ulkoapäin uhkaisikin vaara, niin ruhtinas, jos hän on vain oikein hallinnut ja elänyt, kuten olen sanonut, ja jos hän ei menetä malttiansa, aina helposti torjuu jokaisen hyökkäyksen, kuten aikoinaan spartalainen Nabis, josta jo on ollut puhe.

Mutta alamaisten taholta saa ruhtinas ulkonaisenkin rauhan vallitessa pelätä salaista kapinaa. Sitä vastaan on paras keino välttää halveksintaa ja vihaa ja toimia niin, että kansa on häneen tyytyväinen. Tämän seikan vaarinottaminen on, kuten edellä olen lavealti selittänyt, hänelle sangen tärkeä. Yksi kaikkein tehokkaimpia keinoja, joka on ruhtinaan käytettävissä salaliittoja vastaan, onkin se, ettei hän ole kansansa vihan tai halveksinnan esineenä, sillä ne, jotka salaliittoutuvat, luulevat aina ruhtinaan kuolemalla tyydyttävänsä kansan. Mutta jos he arvelevat sillä loukkaavansa kansaa, niin he eivät uskalla ryhtyä sellaiseen puuhaan, koska vaikeudet salaliittolaisten puolella silloin ovat lukemattomat.

Kokemuksesta nähdään, että paljon on tehty salaliittoja, mutta harvat ovat onnistuneet; sillä se, joka tekee salaliiton, ei voi toimia yksin eikä voi saada tovereja muualta kuin tyytymättömiksi luulemiensa joukosta. Mutta niin pian kuin olet paljastanut aikeesi jollekin tyytymättömälle, olet samalla antanut hänelle keinon tyydyttää omat pyyteensä, koska hän voi aikeesi ilmiantamisesta toivoa itselleen kaikenlaisia etuja. Sillä nähdessään siltä taholta edessään varman hyödyn ja toiselta ainoasti epätietoisuutta ja vaaroja, täytyisi hänen olla joko todella vilpitön ystäväsi tai ruhtinaan mitä leppymättömin vihamies, pysyäkseen sinulle uskollisena. Lyhyesti sanoen: salaliittolaisen puolella on häntä lamauttamassa vain pelko, kateus ja rangaistuksen uhka, mutta ruhtinaan puolella on ruhtinuuden korkea arvo, lait, ystävien ja valtiovallan turva; ja ne suojelevat häntä siinä määrin, että, jos niihin vielä lisätään kansan suosio, on aivan mahdotonta löytää niin uhkarohkeaa, joka uskaltaisi salaliittoutua. Tavallisestihan salaliittolaisella on syytä pelkoon ennen tekonsa suorittamista, mutta tässä tapauksessa hänen täytyy pelätä vielä jälkeenpäinkin, sillä ilkityönsä tehtyään hän saa kansan vihollisekseen, löytämättä mistään turvapaikkaa.

Tästä seikasta voitaisiin luetella loputtomasti esimerkkejä, mutta tahdon tyytyä mainitsemaan vain yhden, joka kuuluu isiemme aikaan. Messer Annibale Bentivoglio,[50] Bolognan ruhtinas ja nykyisen messer Annibalen isoisä, sai surmansa häntä vastaan salaliittoutuneiden Canneschien kädestä, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Giovannin, joka vielä oli kapalossa. Mutta heti murhan jälkeen nousi kansa ja surmasi kaikki Canneschit, mihin oli syynä se suuri kansansuosio, jota Bentivogliot siihen aikaan nauttivat Bolognassa. Ja se olikin niin yleinen, että bolognalaiset, kun Annibalen kuoltua ei ollut ketään, joka olisi kyennyt hallitsemaan valtiota, ja kun he kuulivat, että Firenzessä eli eräs Bentivoglio-perheen jälkeläinen, jota siihen saakka oli pidetty erään sepän poikana, saapuivat Firenzeen ja tarjosivat hänelle kaupunkinsa hallituksen, jota hän sitten hoitikin siihen saakka kun messer Giovanni itse kykeni hallitsemaan.

Niinpä pidänkin selvänä, että ruhtinaan ei tarvitse liioin välittää salaliitoista niin kauan kuin kansa on hänelle suosiollinen. Mutta jos kansa alkaa häntä vihata ja uhkailla, silloin on hänen pelättävä kaikkea ja kaikkia. Hyvin järjestetyt valtiot ja viisaat ruhtinaat ovatkin kaikella huolella varoneet, etteivät vain ylimykset joutuisi epätoivoon ja että kansa olisi tyytyväinen ja myötämielinen, sillä juuri tämä on ruhtinaan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä.

Hyvin järjestetyistä ja hallituista nykyajan valtioista mainittakoon tässä Ranska, jossa on lukemattomia oivallisia laitoksia, jotka suojelevat kuninkaan vapautta ja turvallisuutta. Ensimäinen niistä on parlamentti ja sen arvovalta. Tämän kuningaskunnan järjestäjä, tuntien hyvin ylhäisten kunnianhimon ja heidän röyhkeytensä, katsoi tarpeelliseksi panna heille suitset suuhun, pitääkseen heidät aisoissa; ja toiselta puolen tuntien kansan vihan ylimyksiä vastaan, mikä johtui sen pelosta, hän halusi suojella näitä. Mutta hän ei tahtonut sälyttää tätä tehtävää yksistään kuninkaan hartioille, ja sentähden hän, välttääkseen sen vaaran, joka häntä uhkasi ylimysten taholta, jos hän suosi kansaa, ja kansan taholta, jos hän suosi ylimyksiä, asetti kolmannen mahdin, joka kuningasta vaivaamatta voisi pitää kurissa ylimykset ja huolehtia vähäväkisistä. Mikään järjestelmä ei olisikaan voinut olla parempi eikä järkevämpi eikä edullisempi kuninkaan ja valtion turvallisuudelle. Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet muiden huoleksi ja pidättää itsellensä vain miellyttävät. Edelleen on mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta samalla välttää kansan vihaa.

Kenties näyttää monesta siltä, että useain Rooman keisarien elämä ja kuolema, esimerkiksi otettuna, todistaa aivan päinvastaista kuin mitä olen väittänyt, koskapa heidän joukossaan on ollut joitakuita, jotka ovat aina eläneet jalosti ja osottaneet suuria hengenavuja, mutta kumminkin kadottaneet valtansa, tai ovat saaneet surmansa alamaistensa kädestä, jotka ovat salaliittoutuneet heitä vastaan. Haluten kajota näihin vastaväitteihin, tahdon käsitellä muutamien keisarien luonteita, osottaakseni, että heidän häviönsä syyt todellakin ovat yhtäpitävät edellä mainitsemieni kanssa. Samalla tahdon ottaa harkittavaksi sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mainitun ajan historian lukijan huomiota. Katson riittäväksi mainita kaikki ne keisarit, jotka seurasivat toisiaan vallassa Marcus Filosofista Maximinukseen saakka.[51] Ne olivat Marcus, hänen poikansa Commodus, Pertinax, Julianus, Severus, hänen poikansa Antoninus Caracalla, Macrinus, Heliogabalus, Aleksanteri ja Maximinus.

Ensiksi on pantava merkille, että muissa valtioissa ruhtinaan on taisteltava vain ylimysten vallanhimoa ja kansan röyhkeyttä vastaan, mutta Rooman keisareilla sen lisäksi oli kestettävänä kolmaskin vaikeus, nimittäin sotamiesten viileys ja ahneus. Juuri tämä seikka olikin niin vaikea, että se oli syynä useain häviöön, sillä oli mahdotonta tyydyttää sekä sotilaita että kansaa. Kansa näet rakastaa rauhaa ja sentakia myös rauhallista ruhtinasta, mutta sotilaat rakastavat sotaista ruhtinasta, joka on häikäilemätön, julma ja saaliinhimoinen. Näitä ominaisuuksia he tahtovat hänen osottamaan kansaa kohtaan, saadakseen siten kaksinkertaisen palkan ja voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan ja julmuuttaan.

Siitä johtuikin, että ne keisarit, joilla ei jo luonnostaan tai taitonsa vuoksi ollut sellaista arvovaltaa, että sen avulla olisivat voineet pitää molemmat puolet aisoissa, aina joutuivat perikatoon. Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka nousukkaina olivat kohonneet keisaruuteen, koettivatkin, nähdessään vaikeaksi tyydyttää molempia puolia, olla mieliksi vain sotilaille, pitämättä liioin lukua kansan loukkaamisesta. Moinen menettely oli heille välttämätön, sillä kun ruhtinaat eivät koskaan voi välttää yksityisten vihaa, täytyy heidän koettaa välttää koko kansan vihaa; mutta milloin he eivät voi sitä tehdä, tulee heidän kaikin tavoin pyrkiä välttämään mahtavimman ryhmän vihaa. Niinpä ne keisarit, jotka nousukkaisuutensa takia tarvitsivat erikoista suosiota tuekseen, nojautuivat mieluummin sotilaihin kuin kansaan, mikä kuitenkin oli heille vain sikäli hyödyllistä, mikäli he samalla kykenivät hankkimaan heiltä itselleen tarpeellista arvonantoa.

Näistä mainituista syistä johtui, että keisareista Marcus, Pertinax ja Aleksanteri, jotka kaikki olivat elämässään säädyllisiä, oikeuden rakastajia ja väkivallan vihollisia, lempeitä ja sävyisiä, ainoastaan Marcus vältti surkean lopun. Marcus yksin eli ja kuoli kunnioitettuna, koska hän oli saanut valtaistuimen perinnön nojalla eikä siis ollut siitä kiitollisuuden velassa enemmän sotamiehille kuin kansalle. Kun hänellä sen lisäksi oli useita hyveitä, jotka tuottivat hänelle arvonantoa, saattoi hän koko elämänsä ajan pitää molemmat säätyryhmät aisoissa, joutumatta vihan tai ylenkatseen esineeksi. Pertinax sen sijaan valittiin keisariksi vastoin sotamiesten tahtoa; ja kun nämä olivat Commoduksen aikana tottuneet elämään omavaltaisesti, eivät he voineet suvaita sitä kunniallista elämää, johon Pertinax tahtoi heidät palauttaa. Tämä aiheutti vihaa, ja kun vihaan vielä liittyi hänen vanhuudestaan johtuva halveksinta, joutui hän jo kohta hallituksensa alussa perikatoon. Tästä voidaan havaita, että vihan voi ansaita yhtä helposti hyvillä kuin huonoilla teoilla; niinpä, kuten edellä olen sanonut, se ruhtinas, joka tahtoo säilyttää valtansa, onkin usein pakoitettu tekemään pahaa, sillä jos se ryhmä, olkoonpa sitten joko kansa tai sotaväki tai ylimystö, jonka apua luulet tarvitsevasi vallassa pysyäksesi, on turmeltunut, niin sinun täytyy alistua sen oikkuihin ja olla sille mieliksi, ja silloin hyvät työt ovat sinulle haitaksi.

Mutta kääntykäämme Aleksanteriin, joka oli niin hyvänsävyinen, että muun kiitoksen ohessa, jota hän on saanut osakseen, mainitaan myös se, että hän niinä 14 vuotena, joina hän hallitsi, ei koskaan ilman oikeuden päätöstä surmauttanut ketään. Siitä huolimatta häntä alettiin halveksia, koska häntä pidettiin naisellisena ja miehenä, joka salli äitinsä johtaa itseään; ja niinpä sotaväki nousikin kapinaan häntä vastaan ja surmasi hänet.

Tarkastellessamme nyt Commoduksen, Severuksen, Antoninus Caracallan ja Maximinuksen päinvastaisia luonteita, huomaamme heidät mahdollisimman julmiksi ja saaliinhimoisiksi. Tyydyttääkseen sotilaitaan he tekivät kaikkea mahdollista vääryyttä kansaa kohtaan, mutta saivat kuitenkin muut, paitsi Severus, surkean lopun. Severus näet oli niin kelvollinen, että hän, säilyttäen sotamiesten suosion, voi hallita onnellisesti, vaikkapa rasittikin samalla kansaa. Hänen suuret avunsa tekivät hänet sotamiesten ja kansan silmissä niin ihmeelliseksi, että viimemainittu oli ikäänkuin hämmästyksen lyömä ja edelliset taas täynnä kunnioitusta ja tyytyväisyyttä. Ja koska tämän nousukas-keisarin teot todella olivat suuret, tahdon lyhyesti osottaa, kuinka hän taisi hyvin näytellä sekä kettua että leijonaa, joiden luonteita, kuten edellä on sanottu, ruhtinaan tulee jäljitellä.[52]

Tuntien keisari Julianuksen saamattomuuden Severus kehoitti sotajoukkoaan, jonka päällikkönä hän oli Slavoniassa, lähtemään Roomaan kostamaan keisarillisen henkikaartin murhaaman Pertinaxin kuolemaa. Tällä tekosyyllä ja näyttämättä pyrkivänsä keisariksi hän marssitti armeijansa Roomaa vastaan ja ennätti Italiaan, ennenkuin edes tiedettiin hänen lähteneenkään. Hänen saavuttuaan Roomaan senaatti pelosta valitsi hänet keisariksi ja surmautti Julianuksen. Tämän jälkeen oli Severuksella vastassa vielä kaksi estettä, jos tahtoi päästä koko valtakunnan herraksi: toinen Aasiassa, jossa aasialaisten sotajoukkojen päällikkö Niger oli huudattanut itsensä keisariksi; toinen lännessä, missä Albinus myöskin pyrki keisaruuteen. Harkiten vaaralliseksi julistautua kummankin viholliseksi hän päätti käydä Nigerin kimppuun ja pettää Albinuksen.

Hän kirjoittikin tälle, että hän, senaatin valitsemana keisariksi, tahtoi jakaa tämän arvon hänen kanssaan, antoi hänelle arvonimen Caesar ja otti hänet senaatin päätöksestä virkaveljekseen. Kaiken tämän uskoi Albinus todeksi. Mutta kun Severus oli voittanut ja surmauttanut Nigerin ja rauhoittanut itämaat, hän palasi Roomaan ja syytti senaatissa Albinusta, että tämä, muistamatta liioin saamiaan suosionosotuksia, oli päinvastoin viekkaasti koettanut surmata hänet, minkä vuoksi hänen täytyisi rangaista Albinusta tästä kiittämättömyydestä. Sitten hän lähtikin etsimään tätä Ranskasta ja riisti häneltä sekä vallan että hengen. Niinpä voikin jokainen, joka huolellisesti tutkii Severuksen toimia, havaita hänessä mitä rohkeimman leijonan ja mitä viekkaimman ketun yhtyneinä; samoin hän näkee, että kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat häntä ja että sotajoukkokaan ei häntä vihannut. Eipä siis olekaan ihmeteltävää, että hän, nousukas, voi pysyttää hallussaan niin suuren valtakunnan, koska hänen nauttimansa suunnaton arvonanto suojeli aina häntä siltä vihalta, jota kansa olisi voinut hänelle osottaa hänen väkivaltaisuutensa takia.

Hänen poikansa Antoninus oli myös sangen etevä mies ja varustettu juuri sellaisilla avuilla, jotka tuottivat hänelle kansan ilmeisen ihmettelyn ja sotamiesten suosion, sillä hän oli sotaisa mies, mitä kestävin kaikissa vaivoissa, halveksi kaikkia herkullisia ruokia ynnä muuta hekumallisuutta, mikä tietysti hankki hänelle sotajoukkojen rakkauden. Kuitenkin hänen julmuutensa ja raakuutensa oli niin suunnaton ja kuulumaton, että hän, surmautettuaan useain yksityisten murhatekojen jälkeen suuren osan Rooman väestöä ja koko Aleksandrian asukkaat,[53] joutui koko maailman vihoihin, vieläpä hänen oma ympäristönsäkin alkoi pelätä häntä siinä määrin, että eräs centurio murhasi hänet oman sotajoukkonsa keskellä. Tässä on pantava merkille, että moista murhaa, jonka suorittaa päätteliäs ja uhmamielinen mies, ruhtinaat eivät voi välttää, koskapa jokainen, joka ei välitä hengestään, voi sen tehdä. Kuitenkaan ei ruhtinaan tarvitse niitä liioin pelätä, koska ne ovat perin harvinaisia. Hänen tulee vain varoa raskaasti loukkaamasta ketään niistä, joita hän käyttää palvelukseensa tai jotka ympäröivät häntä valtion virkamiehinä. Niin ei tehnyt Antoninus, vaan oli häpeällisesti surmauttanut mainitun centurion veljen ja uhkasi joka päivä tätä itseäänkin, vaikka samalla piti häntä henkivartiossaan. Tämä menettely oli uhkarohkeaa ja omiaan tuottamaan tuhon, kuten hänelle kävikin.

Mutta siirtykäämme Commodukseen, jonka olisi ollut sangen helppo säilyttää keisaruus, koska hän Marcuksen poikana oli sen perinyt; hänen olisi tullut vain seurata isänsä jälkiä ollakseen mieliksi sekä kansalle että sotaväelle. Mutta ollen luonteeltaan raaka ja eläimellinen hän, voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan kansan suhteen, rupesi hemmottelemaan sotilaita ja suvaitsemaan heidän väkivaltaisuuttaan. Toiselta puolen hän ei säilyttänyt arvokkuuttaan vaan astui usein teatterin areenalle taistelemaan gladiaattorien kanssa sekä teki muitakin ala-arvoisia ja keisarilliselle majesteetille vähemmän sopivia tekoja, minkä vuoksi hän joutui sotamiesten ylenkatseen esineeksi; ja ollen toisen kansanosan vihaama, toisen halveksima, hän joutui salaliiton uhriksi ja surmattiin.

Lopuksi kuvailtakoon Maximinuksen ominaisuuksia. Hän oli perin sotaisa mies, ja kun sotaväki oli kyllästynyt Aleksanterin säveyteen, josta jo edellä on ollut puhe, se surmasi tämän ja valitsi hänet keisariksi. Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä kaksi seikkaa teki hänet vihatuksi ja halveksituksi: ensimäinen oli hänen kovin halpa syntyperänsä -- hän oli näet ollut karjapaimenena Traakiassa (mikä seikka oli yleisesti tunnettu ja suuresti alensi hänen arvoaan kaikkien silmissä); toinen oli se, että hän ei heti hallitsijaksi tultuaan kiiruhtanut Roomaan ottamaan haltuunsa keisarillista istuinta. Myöskin oli hän hankkinut itselleen mitä raaimman miehen maineen, sallimalla prefektiensä Roomassa ja kaikkialla valtakunnassa harjoittaa paljon julmuuksia. Kun täten koko maailmaa kuohutti hänen halvan syntyperänsä aiheuttama häpeä ja hänen raakuutensa nostama pelko ja viha, niin ensinnä Afrikka, sitten senaatti yhdessä koko Rooman kansan ja Italian kanssa nousi kapinaan häntä vastaan. Lisäksi tuli hänen oma armeijansa, joka piirittäessään Aqvilejaa ja huomatessaan sen valloittamisen vaikeaksi, lopulta kyllästyi hänen julmuuteensa ja peläten häntä vähemmän, kun näki hänellä niin paljon vihollisia, surmasi hänet.

En tahdo ollenkaan puhua Heliogabaluksestä yhtä vähän kuin Macrinuksesta tai Julianuksesta, koska he, ollen julkisen ylenkatseen esineinä, pian kukistuivat; sen sijaan tahdon johtopäätöksenä edellisestä sanoa, että meidän aikamme hallitseville ruhtinaille on vähemmän vaikeaa tyydyttää ylimääräisesti sotamiehiään. Joskin heidän täytyy ottaa nämä huomioon, on se kuitenkin helposti tehty, sillä yhdelläkään näistä ruhtinaista ei ole koossa sotajoukkoa, joka olisi siinä määrin kasvanut kiinni maakuntien hoitoon ja hallintoon kuin Rooman valtakunnan sotajoukot. Ja joskin silloin oli tarpeellista tyydyttää enemmän sotamiehiä kuin kansaa, johtui se siitä, että sotamiehet olivat mahtavampia kuin kansa. Nykyään on tarpeellisempaa kaikille ruhtinaille (paitsi Turkin ja Egyptin sulttaaneille) tyydyttää enemmän kansaa kuin sotamiehiä, koska kansa on armeijaa mahtavampi.

Minä jätän laskusta Turkin sulttaanin, jolla aina on käytettävänään noin 12,000 jalka- ja 15,000 ratsumiestä, joihin hänen valtansa turvallisuus ja lujuus perustuu; niinpä täytyykin hänen, vähääkään välittämättä kansasta, pysyttäytyä sotaväkensä suosiossa. Samoin on Egyptin sulttaanin laita, joka on täydellisesti sotamiestensä käsissä, minkä vuoksi myös hänen, kansasta välittämättä, täytyy pysyttää sotilaat ystävinään.[54] Mutta tulee ottaa huomioon, että mainitun sulttaanin valtio eroaa kaikista muista ruhtinaskunnista, sillä se on samanlainen kuin kristillinen paavinvalta, jota ei voi kutsua perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi eikä vastaperustetuksikaan. Kuolleen ruhtinaan pojat eivät näet peri hänen valtaansa, vaan se, jonka tähän arvoon valitsevat ne, joilla on siihen valtuus. Ja koska tämä on ikivanha tapa, ei sitä voida kutsua uudeksi ruhtinasvallaksi, sillä siinä ei ole ollenkaan niitä vaikeuksia, joita tavataan uusissa. Jos kohta ruhtinas onkin uusi, on tuon valtion rakenne vanha ja järjestetty ottamaan häntä vastaan ikäänkuin hän olisi heidän perinnöllinen valtiaansa.