Part 6

Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI, sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.

Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa; jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu, etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista. Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.

Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne, jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.

14. luku.

Ruhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden.

Ruhtinaalla ei saa olla muuta aherrusta, ei muuta ajatusta eikä muuta harrastusta kuin sotalaitos, sen järjestys ja olemus. Sotataito on näet omiaan sille, joka tahtoo komentaa, ja se onkin niin vaikutusvoimainen, että se ei ainoasti suojele synnynnäisiä ruhtinaita, vaan myös usein edistää yksityisen miehen kohoamista ruhtinaan arvoon. Ja päinvastoin on nähty, kuinka monet ruhtinaat, jotka ovat ruvenneet enemmän harrastamaan huvituksia kuin sota-asioita, ovat kadottaneet valtansa. Sotataidon laiminlyönti onkin ensimäinen syy sinun valtasi häviöön, mutta jos olet siinä mestari, on se keinona vallan saavuttamiseen. Francesco Sforza, ollen sotataitoinen mies, kohosi yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi, mutta kun hänen poikansa karttoivat sodankäynnin vaivoja ja vaaroja, niin he muuttuivat herttuoista jälleen yksityishenkilöiksi. Muun pahan ohella, joka johtuu aseiden vieromisesta, seuraa myös yleinen halveksunta, joka on yksi niitä häpeätahroja, joita ruhtinaan tulee välttää, kuten etempänä aion osottaa.

Aseellista ja aseetonta ei näet ollenkaan voi verrata toisiinsa, eikä liioin voida olettaa, että aseellinen tottelisi vapaaehtoisesti aseetonta tai että aseeton tuntisi itsensä turvalliseksi aseellisten palvelijainsa seurassa. Eihän ole mahdollista toimia menestyksellisesti yhdessä, jos toinen puoli osottaa halveksimistaan, toinen epäluuloaan. Niinpä muiden jo mainittujen haittojen ohella seuraa vielä sekin, että ruhtinas, joka ei ymmärrä sota-asioita, ei voi saavuttaa sotamiestensä kunnioitusta eikä luottaa heihin. Ei siis pidä ruhtinaan koskaan laiminlyödä sota-asiain harrastusta, ja rauhan aikana on hänen niitä harrastettava vielä enemmän kuin sodassa, mikä voi käydä päinsä kahdella tavalla, nimittäin käytännöllisesti ja tietoperäisesti.

Käytännöllisesti se tapahtuu siten, että hän hyvin järjestää ja harjoittaa sotaväkeänsä; samalla tulee hänen usein käydä metsästämässä, siten totuttaakseen ruumistaan vaivoihin ja oppiakseen sen ohella tuntemaan ja oivaltamaan paikalliset luonnonsuhteet, kuten vuorien korkeuden, laaksojen suunnan, tasankojen muodon, virtojen ja nevojen laadun, mikä kaikki vaatii mitä suurinta huolellisuutta. Tämä tuntemus hyödyttää kahdella tavalla: ensiksi, hän oppii tuntemaan oman maansa ja kykenee siten paremmin sitä puolustamaan; toiseksi, näiden paikkain käytännöllisen tuntemisen avulla hän helposti oppii oivaltamaan myös vieraan seudun, joka hänen on tarpeen tuntea. Esim. Toscanan kukkulat, laaksot, tasangot, joet ja suot ovat jossakin määrin samankaltaiset kuin muidenkin seutujen vastaavat luonnonsuhteet, joten se, joka hyvin tuntee yhden maakunnan eri puolet, voi helposti tutustua toisiinkin. Siltä ruhtinaalta, jolta tällainen kokeneisuus puuttuu, puuttuu myös oikean sotapäällikön ensimäinen edellytys. Sillä vain täten oppii yllättämään vihollisen, valitsemaan leiripaikan, johtamaan sotajoukkoja, järjestämään taistelut ja piirittämään menestyksellisesti kaupunkeja.

Muun kiitoksen ohella, jolla kirjailijat ylistävät akhaialaisten ruhtinasta Philopoimenia,[46] tavataan myös se että hän rauhankin aikana ajatteli yksistään sodankäyntitaitoa. Kuljeskellessaan ystävineen maaseudulla hän usein pysähtyi ja tiedusteli heiltä: "Kumpihan puoli olisi edullisemmassa asemassa, jos vihollinen seisoisi tuolla kukkulalla ja me olisimme tässä sotajoukkoinemme? Miten olisi varminta, hyvässä järjestyksessä, käydä hänen kimppuunsa? Jos me tahtoisimme peräytyä, kuinka olisi meidän meneteltävä; jos taas vihollinen peräytyisi, kuinka tulisi meidän ahdistaa häntä?" Retkeilyn aikana hän esitti heille kaikki ne eri asemat, joihin sotajoukko voi joutua, kuunteli heidän mielipiteitänsä ja selvitteli omiaan, vahvistaen niitä perusteillaan. Niinpä johtuikin tästä alituisesta asiain pohtimisesta, ettei sitten sodassa koskaan voinut sattua tapausta, johon hän päällikkönä ei olisi tiennyt ennakolta keinoa.

Mitä taas tulee opinnoihin, on ruhtinaan luettava historiaa ja siitä tarkasteltava etevien miesten toimia. Hänen tulee ottaa huomioonsa, kuinka he ovat menetelleet sodassa, tutkia heidän voittojensa ja tappioittensa syitä, voidakseen välttää jälkimäisiä ja ottaa oppia edellisistä. Ennen kaikkea tulee hänen menetellä samoin kuin moni entisajan etevä mies, joka on ottanut esikuvakseen jonkun ennen häntä eläneen mainion ja kuuluisan sankarin, jonka tekoja ja käytöstä hän on aina pitänyt ohjeenaan, kuten kerrotaan Aleksanteri Suuren pitäneen esikuvanaan Akhilleusta, Caesarin Aleksanteria, Scipion Kyyrosta. Se joka lukee Kyyroksen elämäkerran, minkä Ksenophon on kirjoittanut, huomaa Scipion elämästä, kuinka tämä esikuvaksi ottaminen oli hänelle kunniaksi ja kuinka Scipio koetti tapojen puhtaudessa, ystävällisyydessä, lempeydessä ja anteliaisuudessa ottaa oppia kaikesta siitä, mitä Ksenophon on kertonut Kyyroksesta.

Samalla tavoin tulee viisaan ruhtinaan menetellä. Hän ei saa olla joutilaana rauhan aikana, vaan tulee hänen ahkerasti koota sellainen pääoma, joka voi olla hänelle avuksi hädän hetkellä, niin että hän, kohtalon kääntyessä, on valmis kestämään sen iskuja.

15. luku.

Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta tai häpeää.

Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä, pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen, varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja. Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.

Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla, merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi -- käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (_avaro_) kielellämme merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua, saita (_misero_) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena; toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä; toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.

Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat. Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen, mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.

16. luku.

Anteliaisuudesta ja saituudesta.

Lähtökohtanani ensimäiset edellä luetelluista ominaisuuksista, väitän että anteliaan maineessa oleminen on edullista. Kumminkin sellainen anteliaisuus, joka ei tuota sinulle kunnioitusta, on sinulle vahingollinen. Sillä jos sinä harjoitat anteliaisuuttasi oikealla tavalla, kuten tulee ja sopii, mutta sitä ei tunneta, niin sinua piankin syytetään sen vastakohdasta. Senpätähden täytyykin sen, joka tahtoo ihmisten silmissä käydä anteliaasta, kaikin tavoin ilmaista rikkauttaan. Täten ruhtinas useimmiten kuluttaa siihen kaikki varansa ja on lopuksi pakoitettu, pysyäkseen edelleen anteliaan maineessa, rasittamaan alamaisiansa kaikenlaisilla veroilla ja maksuilla sekä tekemään kaikkensa rahojen hankkimiseksi. Siten hän piankin joutuu alamaistensa vihoihin, vieläpä köyhyytensä takia kaikkien muidenkin halveksimaksi. Ja koska hänen anteliaisuutensa on vahingoittanut useita, mutta hyödyttänyt harvoja, käy hänen huonosti heti ensimäisen vaaran tai vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta jos hän taas, sen huomattuaan, tahtoo peräytyä, aletaan häntä heti syyttää kitsaudesta.

Kun ruhtinas siis toimii vain omaksi vahingokseen, jos siten pyrkii anteliaan maineeseen, on oikeampaa, ettei hän viisaana miehenä liioin arkaile kitsaan nimeä. Ajan pitkään häntä näet sittenkin pidetään anteliaana, kun nähdään, että juuri hänen säästäväisyytensä vuoksi hänen tulonsa riittävät, niin että hän voi puolustautua, kun hänen päällensä hyökätään, ja ryhtyä yrityksiinsä kansaansa rasittamatta. Siten hän joutuu osottamaan anteliaisuutta kaikille niille, joilta hän ei riistä, ja sellaisia on runsaasti, ja kitsautta niille, joille hän ei ole mitään antanut, ja niitä on vähän.

Meidän aikanamme olemme nähneet vain kitsaina pidettyjen toimittavan suuria asioita; muut ovat joutuneet häviöön. Paavi Julius II osottautui kylläkin anteliaaksi päästäksensä paavin istuimelle; mutta sittemmin hän ei enää siitä erityisemmin välittänyt, voidakseen käydä sotaa Ranskan kuningasta vastaan. Monet sotansa hän on suorittanut ilman ylimääräisiä veroja, koska hänen pitkällinen säästäväisyytensä kykeni peittämään liiat menot. Jos nykyinen Espanjan kuningas olisi ollut anteliaan maineessa, hän ei koskaan olisi voinut voitollisesti suorittaa niin monia suuria yrityksiään. Välttääkseen alamaistensa ryöstämistä, voidakseen puolustaa asemaansa ja karttaakseen köyhäksi ja mitättömäksi joutumistaan ja riistäjän nimeä, tulee ruhtinaan vähemmän välittää siitä, että häntä kutsutaan saidaksi, sillä tämä on yksi niistä vioista, jotka pitävät hänen valtaansa pystyssä.

Jos joku väittäisi, että Caesar anteliaisuutensa avulla kohosi yksinvaltaan ja että monet muut, koska he ovat esiintyneet ja koska heitä on pidetty anteliaina, ovat nousseet mitä korkeimpiin asemiin, vastaan: joko sinä jo olet ruhtinas tai vasta siksi pyrit. Edellisessä tapauksessa on anteliaisuus vahingollinen, jälkimäisessä taas on sangen tarpeellista olla anteliaan maineessa; ja Caesar oli juuri sellainen, joka tahtoi päästä Rooman valtiaaksi. Mutta jos hän siksi päästyään olisi elänyt kauemmin eikä olisi vähentänyt menojaan, olisi hän kadottanut valtansa.

Jos taas joku sanoisi, että on ollut paljon peräti anteliaina pidettyjä ruhtinaita, jotka sotajoukkoineen ovat suorittaneet suuria tekoja, vastaan siihen: ruhtinas kuluttaa joko omia ja alamaistensa varoja tai vieraiden. Edellisessä tapauksessa hänen tulee olla säästeliäs, jälkimäisessä mahdollisimman runsaskätinen. Sillä sen ruhtinaan, joka elättää toimivaa sotaväkeänsä saaliilla, ryöstöillä, paloveroilla ja muiden omaisuudella, täytyy olla antelias; muutoin sotamiehet eivät seuraisi häntä. Sen suhteen, mikä ei ole sinun eikä alamaistesi omaa, voit olla sangen runsaskätinen, kuten aikoinaan olivat Kyyros, Caesar ja Aleksanteri; sillä vieraan omaisuuden tuhlaaminen ei vähennä arvoasi vaan päinvastoin lisää. Ainoasti omien varojesi tuhlaus vahingoittaa sinua. Eikä mikään ole omiaan siinä määrin kuluttamaan itsensä kuin anteliaisuus, sillä sitä mukaa kuin sinä harjoitat sitä, kadotat mahdollisuuden sitä harjoittaa ja muutut köyhäksi ja halveksituksi tai, jos tahdot karttaa köyhyyttä, ryöstönhaluiseksi ja vihatuksi. Ja ennen kaikkea tulee ruhtinaan varoa, ettei häntä ruvettaisi halveksimaan ja vihaamaan, mutta juuri anteliaisuudesta on hänelle sellainen seuraus. Niinpä onkin viisaampaa kantaa saiturin nimeä, joka kyllä saattaa huonoon huutoon, mutta ei vihan esineeksi, kuin anteliaan maineeseen päästäkseen saada rosvon nimi, joka tuottaa sekä häpeää että vihaa.

17. luku.

Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin pelätty.

Tullakseni nyt muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sanon että jokaisen ruhtinaan tulee tavoitella lempeän eikä julman nimeä; kuitenkin tulee hänen varoa käyttämästä lempeyttään väärin. Cesare Borgiaa pidettiin julmana; sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa tarkoin punnitaan, havaitaan hänen olleen paljoa lempeämmän kuin Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian kaupungin joutua perikatoon.[47] Senpätähden ruhtinaan, joka tahtoo pitää alamaisensa koossa ja kuuliaisuudessa, ei tule säikähtää julmurin nimeä, sillä rankaisemalla muutamia harvoja hän osottaa suurempaa lempeyttä kuin ne, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestä sallivat epäjärjestyksiä syntyvän, mistä ovat seurauksena murhat ja ryöstöt. Nehän näet tavallisesti häiritsevät koko yhteiskuntaa, kun sitävastoin ruhtinaan rankaisutoimenpiteet kohtaavat vain yksityistä. Kaikista ruhtinaista voi vastakohonnut vähimmin välttää julmurin nimeä, sillä uusia valtioita uhkaavat kaikkialta vaarat. Senpätähden Vergiliuskin antaa Didon pyytää anteeksi uuden hallituksensa ankaruutta seuraavin sanoin:

Res dura et regni novitas me talia cogunt moliri et late fines custode tueri.[48]

Kuitenkin tulee ruhtinaan olla hidas uskomaan ja toimeen ryhtymään; hänen ei pidä turhasta säikähtää; hänen tulee menetellä maltillisesti, viisaasti ja ihmisystävällisesti, niin ettei liiallinen luottavaisuus tekisi häntä varomattomaksi ja liiallinen epäluuloisuus sietämättömäksi.

Tässä esiintyy kysymys: Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai pelätty kuin rakastettu? Vastaus: tulee olla kumpaakin, mutta koska on vaikea niitä molempia yhdistää, on paljoa turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu, jos kerta toisen näistä täytyy puuttua. Yleensä voidaan näet ihmisistä sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvaisia, teeskeliäitä, arkoja vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin teet heille hyvää, he ovat kokonaan sinun ja tarjoovat sinulle verensä, omaisuutensa, elämänsä ja lapsensa (kuten jo olen sanonut), kun hätä on kaukana; mutta kun se uhkaa sinua, silloin he nousevat kapinaan. Ja se ruhtinas, joka luottaa yksinomaan heidän vakuutuksiinsa eikä muulla tavoin huolehdi turvallisuudestaan, joutuu perikatoon. Sillä ystävyys, joka on hankittu ostamalla eikä hengen suuruudella ja ylevyydellä, on tosin saatavissa, mutta hädän hetkellä se ei kestä koetusta eikä kelpaa.

Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan. Kuitenkin tulee ruhtinaan vaikuttaa pelkoa sellaisella tavalla, joka ei aiheuta vihaa, jollei liioin rakkauttakaan. Käy näet hyvin laatuun olla pelätty mutta ei vihattu; niin tapahtuu aina silloin, kun ruhtinas ei kajoa kansalaistensa ja alamaistensa omaisuuteen eikä heidän naisiinsa. Mutta jos hänen on pakko vuodattaa jonkun verta, on se tehtävä vasta sitten, kun tuomion oikeudellisuutta on tukemassa selvät syyt. Ennen kaikkea tulee pidättyä kajoamasta toisten omaisuuteen, sillä ihmiset unohtavat pikemmin isänsä kuoleman kuin perintönsä kadottamisen. Tosin ei koskaan puutu aihetta riistää toisten omaisuutta, ja se, joka alkaa elää ryöstöillä, keksii aina tekosyitä päästä toisten tavaraan käsiksi; sitävastoin syyt verenvuodatukseen ovat harvinaisempia ja lakkaavat pikemmin.

Mutta jos ruhtinas johtaa sotajoukkoaan ja komentaa suurta sotilasmäärää, silloin hänen ei ollenkaan tule arkailla julman nimeä, sillä muutoin hän ei koskaan kykene pitämään armeijaansa koossa eikä sotakuntoisena.

Hannibalin ihmeteltäviin tekoihin luetaan myös se, että hänen suunnattomassa armeijassaan, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista ihmisistä ja viety sotimaan vieraaseen maahan, ei koskaan puhjennut mitään eripuraisuutta enemmän sen omassa keskuudessa kuin sen ja päällikön kesken, yhtä vähän myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tämä ei voinut johtua muusta kuin hänen epäinhimillisestä julmuudestaan, joka yhdessä hänen lukemattomien suurten avujensa kanssa teki hänet aina sotamiesten silmissä kunnioitetuksi ja pelottavaksi, mitä vaikuttamaan hänen muut ominaisuutensa eivät yksinään olisi riittäneet. Ajattelemattomat kirjailijat toiselta puolen ihmettelevät hänen suuria tekojaan, mutta toiselta puolen tuomitsevat niiden oikean syyn.

Että asia todella on niin, että hänen muut avunsa eivät olisi hänelle riittäneet, se näkyy selvästi Scipiosta, joka oli mitä harvinaisin mies ei ainoasti omana aikanaan, vaan myös koko ihmiskunnan historiassa. Häntä vastaan nousivat hänen omat sotajoukkonsa Espanjassa kapinaan, ja tämä johtui yksistään siitä, että hän oli ollut liian suopea sotilaita kohtaan ja sallinut heille enemmän vapautta kuin sotakurin mukaan oli luvallista. Tästäpä Fabius Maximus häntä sitten moitti senaatissa, kutsuen häntä Rooman sotaväen turmelijaksi. Kun eräs Scipion alapäällikkö oli tuhonnut locrilaiset, ei hän kostanut tälle heidän puolestaan eikä rangaissut alapäällikkönsä röyhkeyttä; mikä kaikki johtui hänen sävyisästä luonteestaan. Niinpä sanoikin eräs, joka senaatissa tahtoi puolustella häntä, että oli paljon ihmisiä, jotka paremmin osaavat olla itse erehtymättä kuin rangaista toisten erehdyksiä. Tämä ominaisuus olisi ajan pitkään tahrannut Scipion maineen ja kunnian, jos hän olisi ylipäällikkönä jatkanut samaan tapaan. Mutta kun hän oli senaatin valvonnan alainen, ei tämä vahingollinen luonteenpiirre ainoasti ollut merkityksetön, vaan vieläpä oli hänelle kunniaksikin.

Palaten kysymykseen: rakastettu vaiko pelätty? päätän siis, että koska ihmisten rakkaus riippuu heistä itsestään, mutta heidän pelkonsa riippuu ruhtinaasta, viisaan ruhtinaan tulee nojautua siihen mikä on hänen omassa vallassaan, eikä siihen mikä on muiden vallassa. Hänen tulee ainoastaan, kuten sanottu, koettaa välttää alamaistensa vihaa.

18. luku.

Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.

Jokainen käsittää, kuinka kiitettävää on että ruhtinas pitää lupauksensa ja toimii rehellisesti eikä petollisesti. Kuitenkin osottaa nykypäivien kokemus, että ne ruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä, jotka eivät liioin ole pitäneet lukua lupauksistaan, vaan päinvastoin ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten pään pyörälle ja lopuksi päässeet voitolle niistä, jotka ovat luottaneet heidän sanoihinsa. Tiedettäköön siis, että on kaksi eri tapaa taistella: toinen lakien, toinen raa'an voiman avulla. Edellinen on ihmisten, jälkimäinen eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy turvautua jälkimäiseen. Niinpä täytyykin ruhtinaan osata esiintyä sekä ihmisenä että eläimenä. Juuri tätä seikkaa ovat muinaisajan kirjailijat tahtoneet peitetyin sanoin teroittaa ruhtinaiden mieliin, kertoessaan, kuinka Akhilleus ynnä monet muut muinaisajan ruhtinaat olivat lapsina annetut kentauri Kheironin hoitoon, jotta kasvaisivat hänen valvontansa alaisina. Tämä tietysti merkitsee sitä, että kun opettaja oli puoleksi ihminen, puoleksi eläin, ruhtinasten tuli oppia käyttämään hyväkseen kumpaakin luonnetta, sillä toinen ilman toista ei riitä.

Jos siis ruhtinaan on tarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen esikuvikseen valita kettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin välttää ansoja eikä taas kettu kykene yksin puolustautumaan susilta. Täytyy siis olla kettu keksiäkseen ansat ja leijona pelottaakseen sudet. Ne, jotka tahtovat esiintyä yksinomaan leijonina, eivät ymmärrä asiaansa. Senpätähden ei viisas ruhtinas voi eikä hänen tulekaan pitää sanaansa, jos sellaisen noudattaminen olisi hänelle vahingoksi ja jos ne syyt ovat hävinneet, jotka saivat hänet sellaiseen sitoutumaan. Jos kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi paikallaan, mutta kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy sinulle antamassaan sanassa, ei sinunkaan tarvitse pitää heille antamiasi lupauksia.