Part 5

Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia.

Näiden eri ruhtinasvaltojen laatua tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon myös se seikka, onko asianomaisella ruhtinaalla sellainen mahti, että hän tarpeen tullen voi puolustautua omin voimin, vai täytyykö hänen aina turvautua vieraaseen apuun. Tehdäkseni asian selvemmäksi sanon, että minun luullakseni ne voivat suoriutua omin neuvoin, joilla on joko tarpeeksi miehiä tai kylliksi rahaa panna jalkeille riittävä sotajoukko, voidakseen ryhtyä taisteluun mitä ahdistajaa vastaan hyvänsä. Samoin arvelen niiden aina tarvitsevan muiden apua, jotka eivät kykene kohtaamaan vihollista avoimella kentällä, vaan ovat pakoitetut vetäytymään muurien suojaan ja siellä puolustautumaan.

Edellisestä tapauksesta on jo puhuttu ja tarpeen mukaan otan sen myöhemminkin puheeksi. Jälkimäisen tapauksen varalta emme voi muuta kuin neuvoa asianomaisia ruhtinaita varustamaan ja linnoittamaan kaupunkinsa ja jättämään maaseudun oman onnensa nojaan. Sen kimppuun, joka on hyvin linnoittanut kaupunkinsa ja muissakin suhteissa kohdellut alamaisiaan siten kuin ylempänä on sanottu ja tullaan myöhemmin sanomaan, hyökätään aina sangen arastellen. Ihmiset näet eivät koskaan suosi sellaisia yrityksiä, jotka tuottavat vaikeuksia; eikä suinkaan ole helppoa käydä sen kimppuun, jolla on vahvasti varustettu kaupunki ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa.

Saksanmaan kaupungeilla on sangen laaja vapaus, mutta perin suppea maa-alue; ne tottelevat keisaria mielensä mukaan eivätkä pelkää häntä enemmän kuin ketään muutakaan mahtavaa naapuria, koska ovat niin lujasti varustettuja, että itsekukin ymmärtää niiden valloittamisen olevan peräti pitkällistä ja vaikeaa. Niillä kaikilla on näet suojanaan riittävät muurit ja vallihaudat, tarpeeksi tykistöä ja yleisissä makasiineissa aina varalla ruokaa, juomaa ja polttopuita yhdeksi vuodeksi. Sitäpaitsi on niissä rahvaan ylläpidoksi ja valtion kulujen välttämiseksi järjestetty asiat niin, että rahvaalle voidaan yhdeksi vuodeksi antaa työtä niissä teollisissa ammateissa, joihin kaupungin ja sen asukkaiden elämä ja toimeentulo ensisijassa perustuu. Lisäksi he pitävät arvossa sotaisia harjoituksia ja samalla noudattavat kuria ja järjestystä.

Niinpä siis ruhtinasta, jolla on linnoitettu kaupunki ja jota hänen alamaisensa eivät vihaa, on vaikea ahdistaa, ja jos niin tapahtuisikin, olisi ahdistajan pakko häpeällä peräytyä. Sillä asiaintila maailmassa vaihtelee siinä määrin, että on miltei mahdotonta pitää sotajoukkoa vuosikautta häntä piirittämässä. Jos joku väittää, että kansa, nähdessään muurien ulkopuolella olevien tilustensa palavan, menettää kärsivällisyytensä ja pitkällisen piirityksen sekä oman etunsa vuoksi luopuu ruhtinaasta, vastaan hänelle, että voimakas ja rohkea ruhtinas aina pystyy voittamaan nämä vaikeudet. Hän joko antaa alamaisilleen toiveita onnettomuuden pikaisesta loppumisesta, tai pelottaa heitä vihollisen julmuudella, tai sitten neuvokkaasti suoriutuu niistä, jotka hänestä näyttävät liian julkeilta. Lisäksi vihollinen tavallisesti polttaa ja hävittää maata heti alussa, aikana, jolloin ihmisten mielet vielä ovat täynnä tulta ja intoa puolustautumaan. Sitä vähemmän on siis ruhtinaalla syytä epäröidä, sillä tuho on jo tehty ja onnettomuus auttamattomasti tapahtunut, kun mielet jonkun ajan kuluttua alkavat tyyntyä. Niinpä kansa sitä lujemmin pyrkii liittymään ruhtinaaseensa, jonka katsovat olevan heille kiitollisuuden velassa, koska ovat hänen puolestaan antaneet talonsa poltettaviksi ja omaisuutensa tuhottavaksi. Ihmisten luonne on näet sellainen, että heitä velvoittavat yhtä paljon heidän tekemänsä kuin heidän kokemansa hyvättyöt. Ottaen tämän kaiken lukuun, ei siis pitäisi viisaalle ruhtinaalle olla vaikeaa piirityksen aikana rohkaista ja vahvistaa kansalaistensa mieliä, kun hänellä vain on riittävästi elintarpeita ja puolustusvälineitä.

11. luku.

Hengellisistä ruhtinaskunnista.

Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]

Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.

Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset. Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana. Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa, minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä. Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen vähän.

Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla. Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa, kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.

Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.

Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita, niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien väliset riidat ja mellakat.

Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta ja arvoa.[32]

12. luku.

Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.

Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.

Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön. Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten, parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen ja puhun vain sotajoukosta.

Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.

Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä, mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa. Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on rangaistuskin kohdannut heitä.

Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden. Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö, olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä paikallaan.

Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa. Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen, joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.

Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä. Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja; näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän olisi voittanut, silloin -- sen jokainen myöntänee -- firenzeläiset olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä; Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.

Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan, mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.

Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon, kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on nopeasti jakautunut moniin valtioihin.

Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan, joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin, alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42] Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut, että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt, Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.

Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että 20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä. Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa, vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian orjuuteen ja häpeään.

13. luku.

Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.

Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille, joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat, tulee sinusta heidän vankinsa.

Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä, tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä heidän.

Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen, johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]

Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen, palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa, apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa, tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki, että hänellä oli täysin oma sotaväki.

Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä, mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen, puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.