Part 4

Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan, aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20] julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän, puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja tyydytti väestön sillä kertaa.

Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan, nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi, että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri olisi saanut elää.[21]

Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.

Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan. Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua Ranskasta -- mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen ystävyyttänsä -- hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä onnistunut -- kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna, jolloin Aleksanteri kuoli -- hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja toimintakykynsä avulla.

Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin. Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.

Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.

Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet (kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa tuhosivat hänen aikeensa.

Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään, sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias, hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.

Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu, ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä, lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi, pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli syynä hänen lopulliseen häviöönsä.

8. luku.

Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.

Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille, joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.

Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi. Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin, kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista; mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää Sisilia Agathokleelle.

Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä, kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan, pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa. Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä, mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän oli.

Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista, kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin, jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.

Murhatyön jälkeen Oliverotto nousi ratsun selkään, laukkasi kaupungin läpi ja sulki ylimmät hallitusmiehet raatihuoneeseen. Pelosta täytyi kaupunkilaisten alistua hänen valtaansa ja muodostaa uusi hallitus, jonka päämieheksi hän tuli. Kun kaikki tyytymättömät ainekset, jotka olisivat voineet vahingoittaa häntä, olivat saaneet surmansa, lujitti hän asemansa uusien siviili- ja sotilassäädösten avulla siinä määrin, että hän sen vuosikauden aikana, jonka hänen ruhtinuutensa kesti, hallitsi turvallisesti Fermossa, vieläpä lisäksi oli sangen vaarallinen naapureilleenkin. Ja olisikin kai ollut yhtä vaikea kukistaa häntä kuin muinoin Agathoklesta, jollei hän olisi antanut Cesare Borgian pettää itseään, silloinkun tämä Sinigagliassa (kuten edellä on kerrottu) vangitsi Orsinit ja Vitellit. Täällä näet hänetkin, vuosi tuon julman murhateon jälkeen, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi yhdessä Vitellozzon kanssa, joka oli ollut hänen oppi-isänsä niinhyvin sotakunnossa kuin rikoksissakin.

Joku voisi ihmetellä, miten Agathokles ja muut hänen laisensa, lukemattomien petoksiensa ja julmuuksiensa jälkeenkin, ovat kauan voineet turvallisesti elää kotimaassaan vieläpä pitää puolensa ulkonaisia vihollisia vastaan, ilman että heidän omat kansalaisensa ovat nousseet kapinaan, kun sen sijaan taas useat muut julmuuksiensa takia eivät edes rauhallisina aikoina ole voineet säilyttää valtaansa, sodan vaarallisista ajoista puhumattakaan. Minä luulen tämän johtuvan siitä miten hyvin tai huonosti julmuutta käytetään. Hyvin käytetyksi sitä voidaan kutsua silloin (jos nimittäin pahaa on koskaan lupa sanoa hyväksi), kun se tapahtuu vain yhden ainoan kerran ja oman turvallisuuden vuoksi, mutta sitten ei enää jatku vaan kääntyy, mikäli mahdollista, alamaisten parhaaksi. Huonosti käytetty on sellainen julmuus, joka, joskin alussa harvinainen, ajan pitkään pikemmin kasvaa kuin vähenee. Ne, jotka menettelevät ensinmainitulla tavalla, voivat Jumalan ja ihmisten avulla, kuten Agathokles, jossakin määrin turvata asemansa. Niiden taas, jotka menettelevät toisin, on mahdotonta pysyä pystyssä.

Tästä seuraa siis että valtion- ja vallananastajan tulee yhdellä kertaa suorittaa kaikki siihen tarvittavat rikokset, jottei hänen tarvitsisi toistaa niitä joka päivä; siten hän, niitä enää uusimatta, voi sitten tyynnyttää ihmiset ja voittaa heidät hyvänteoilla puolelleen. Ken menettelee toisin, joko pelosta tai huonojen neuvojen johdosta, hänen täytyy alati pitää puukko kädessään, voimatta koskaan luottaa alamaisiinsa, koska nämäkään, hänen alituisten ja uusiutuvien loukkaustensa vuoksi, eivät voi luottaa häneen. Niinpä siis kaikki paha on suoritettava yhdellä kertaa, jotta se maistuisi vähemmän katkeralta ja loukkaisi vähemmän. Hyvää sen sijaan on tehtävä vähän kerrallaan, jotta se maistuisi sitä paremmalta. Ennen kaikkea tulee ruhtinaan siten suhtautua alamaisiinsa, ettei mikään tapahtuma, olkoonpa sitten hyvä tai huono, pakoita häntä muuttamaan menettelyään. Sillä pahojen päivien ahdistaessa sinulla ei ole enää aikaa ankariin toimenpiteihin; mutta ei tekemäsi hyväkään silloin hyödytä sinua, koska kaikki luulevat että sinä teet sen vain pakosta, eikä kukaan siis halua olla siitä sinulle kiitollinen.

9. luku.

Porvarillisesta ruhtinuudesta.

Mutta tulen nyt toiseen tapaukseen, siihen nimittäin, kun joku johtava kansalainen pääsee kotimaansa ruhtinaaksi, ei rikoksien tai muun sietämättömän väkivallan avulla, vaan toisten kansalaisten suostumuksesta, jolloin syntyy niin sanoakseni porvarillinen ruhtinuus.[25] Sen hankkimiseen ei ole niin paljon tarpeen kyvykkyys tai erikoinen onni kuin pikemminkin onnistunut oveluus. Väitän puolestani, että tällainen ruhtinuus saavutetaan joko kansan suosiosta tai ylhäisten myötävaikutuksella. Kaikissa kaupungeissa on näet kaksi puoluetta, jotka johtuvat siitä, että rahvas ei tahdo olla ylhäisten komennon ja sorron alaisena, ja ylhäiset taas puolestaan tahtovat vallita ja sortaa rahvasta. Nämä kaksi vastakkaista pyrkimystä johtavat kaupungeissa asiaintilan joko ruhtinuuteen tai vapaavaltaisuuteen tai laittomuuteen.

Ruhtinuuden asettaa joko kansa tai ylimystö, aina sen mukaan miten kumpikin puoli katsoo sen tarpeelliseksi. Kun näet ylimykset näkevät olevansa kykenemättömiä vastustamaan kansaa, alkavat he kääntää huomionsa johonkuhun heikäläisistä ja tekevät hänet ruhtinaaksi, voidakseen hänen valtansa varjossa tyydyttää omia pyyteitään. Samoin kansa, nähdessään mahdottomaksi vastustaa ylimyksiä, siirtää toimivallan yhdelle ainoalle, tehden hänestä ruhtinaan, jotta tämä sitten mahtiasemansa avulla puolustaisi kansaa.

Sen, joka ylhäisön turvissa on päässyt valtaan, on vaikeampi pysyä pystyssä kuin sen, joka on kohonnut kansan avulla. Sellaista ruhtinasta ympäröivät näet monet, jotka katsovat olevansa hänen vertaisiaan ja joita hän ei siis voi käskeä eikä kohdella mielensä mukaan. Se taas, jonka kansan suosio on kohottanut ruhtinaaksi, vallitsee yksin, eikä hänen ympärillään ole ketään tai vain harvoja, jotka eivät olisi valmiit tottelemaan häntä. Sitäpaitsi hän ei voi tasapuolisesti tyydyttää ylimyksiä, tekemättä muille vääryyttä, mutta kylläkin kansaa. Sen toiveet ovat näet paljoa kohtuullisemmat kuin ylimysten, sillä nämä tahtovat sortaa ja kansa taas tahtoo päästä sorrosta. Lisättäköön vielä, että ruhtinaan on mahdotonta selviytyä vihamielisestä kansasta, sillä heitä on paljon; ylimyksistä hän aina suoriutuu, koska heitä on vähän. Pahin mikä voi uhata ruhtinasta vihamielisen kansan taholta, on joutua sen hylkäämäksi; mutta vihamielisten ylimysten taholta on hänen pelättävä ei ainoasti hylkäämistä vaan myös kapinaan nousua, sillä ollen viekkaampia ja kaukonäköisempiä he jo ajoissa pitävät huolta turvallisuudestaan ja koettavat pyrkiä sen suosioon, jonka luulevat voittavan. Lisäksi täytyy ruhtinaan aina nojautua samaan kansaan, mutta ei ollenkaan aina samoihin ylimyksiin, koska hän voi mielensä mukaan milloin hyvänsä heitä kohottaa tai kukistaa ja lisätä tai vähentää heidän mahtiaan.

Saadakseni tämän asian selvemmäksi sanon siis, että ylimyksiin on suhtauduttava yleensä kahdella eri tavalla, riippuen siitä, käyttäytyvätkö he siten, että kaikessa liittyvät sinun kohtaloosi, vai eivät. Niitä, jotka todella liittyvät sinuun eivätkä ole pelkästään saaliinhimoisia, tulee rakastaa ja pitää arvossa. Niitä taas, jotka eivät liity sinuun, on kohdeltava kahdella eri tavalla. Jos he menettelevät siten pelkuruudesta ja luontaisesta miehuuden puutteesta, voit käyttää heitä hyödyksesi, varsinkin sellaisia, joilla on hyvä äly, sillä onnen päivinä he ovat sinulle kunniaksi, ja vastoinkäymisessä sinun ei tarvitse heitä pelätä. Mutta jos heidän epäröimiseensä on syynä varovaisuus ja kunnianhimo, on se merkkinä siitä että he ajattelevat enemmän itseään kuin sinua, ja sellaisten suhteen tulee ruhtinaan pitää silmänsä auki ja kohdella heitä ilmeisinä vihollisina, koska he vastoinkäymisen sattuessa ovat aina valmiit edistämään hänen häviötään.

Niinpä siis sen, joka on päässyt ruhtinaaksi kansan tahdosta, tulee pysyä sen suosiossa, mikä onkin hänelle helppoa, koska kansan ainoa vaatimus on se ettei hän sorra sitä. Sen taas, joka vastoin kansan mieltä, ylimysten avulla, on päässyt ruhtinaaksi, tulee ennen kaikkea koettaa voittaa kansa puolelleen, mikä helposti käykin päinsä siten, että hän ottaa sen suojaansa. Ja koska ihmiset ovat kiitollisempia sellaiselle hyväntekijälle, jolta he hyvän sijasta ovat odottaneet pahaa, niin on kansa piankin hänelle vielä suosiollisempi kuin jos se itse olisi hänet tehnyt ruhtinaaksi. Ja monella tavalla voi ruhtinas voittaa sen kiintymyksen, mutta koska ne vaihtelevat asianhaarain mukaan, eikä niistä voida antaa varmaa sääntöä, voimme ne tässä sivuuttaa. Joka tapauksessa on ruhtinaalle tarpeen kansan ystävyys, muutoin hänellä ei onnettomuuden kohdatessa ole tukea. Spartalaisten ruhtinas Nabis§[26] esimerkiksi kesti koko Kreikanmaan vieläpä voittoisan roomalaisenkin sotajoukon ahdistelun, puolustaen heitä vastaan isänmaatansa ja valtaansa; ja siihen riitti vain se, että hän vaaran uhatessa oli turvannut itsensä muutamien harvojen suhteen. Mutta jos kansa olisi ollut hänelle vihamielinen, ei hän olisi niin helposti selviytynyt.

Tätä väitettäni älköön koetettako kumota tuolla kuluneella puheenparrella että "se, joka luottaa kansaan, rakentaa liejulle". Se on näet totta vain silloin, kun joku yksityinen kansalainen luottaa siihen ja odottaa, että kansa vapauttaisi hänet vihamiesten tai vallanpitäjäin sorrosta. Siinä hän useinkin saattaa huomata pettyneensä, kuten kävi Roomassa Gracchusten ja Firenzessä messer Giorgio Scalin.[27] Mutta jos ruhtinas, jolla on kansan luottamus, on rohkea ja käskemään pystyvä mies, joka ei arkaile vaaran hetkellä eikä laiminlyö tehtäviään, vaan päättäväisyydellään ja tarmollaan rohkaisee koko kansan, niin häntä ei kansa petä, vaan nähdään hänen laskeneen valtansa perustukset lujalle pohjalle.

Sellaiset ruhtinaskunnat voivat joutua vaaraan, jos niitä koetetaan muuttaa rajoitetuista rajattomiksi yksinvalloiksi, koska näiden ruhtinaat hallitsevat näet joko itse tai viranomaistensa avulla. Jälkimäisessä tapauksessa ruhtinaan asema on paljoa heikompi ja epävarmempi, koska hän on silloin kokonaan riippuvainen niiden kansalaisten mielisuosiosta, joilla on virat hallussaan. Nämä taas voivat, varsinkin onnettomuuden kohdatessa, riistää häneltä sangen helposti vallan, joko juonittelemalla häntä vastaan tai vain kieltäytymällä häntä tottelemasta. Eikä ruhtinaalla ole vaaran hetkellä aikaa anastaa käsiinsä rajatonta käskyvaltaa, sillä kansalaiset ja alamaiset, jotka ovat tottuneet saamaan käskyjä viranomaisilta, eivät sellaisessa häiriötilassa tottele hänen määräyksiään. Epävarmoina aikoina hänellä siis ei ole kehen voisi luottaa. Myöskään ei ruhtinas voi nojautua siihen, mitä on nähnyt rauhallisina aikoina, jolloin kansalaiset ovat tarvinneet valtiota. Silloin kyllä jokainen ehättää esiin ja lupaa, ja jokainen tahtoo kuolla hänen puolestaan, kunhan kuolema vain on kaukana. Mutta vaaran uhatessa, kun valtio tarvitsee kansalaisiaan, vain harvat ovat saatavilla. Tämä kokemus on sitäkin vaarallisempi, kun sen voi tehdä vain kerran. Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee keksiä sellainen menettelytapa, joka takaa, että hänen kansalaisensa kaikin ajoin ja kaikissa olosuhteissa tarvitsevat häntä ja hänen hallitustaan. Silloin he aina pysyvät hänelle uskollisina.

10. luku.