Part 3
Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö. Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun Valentinon herttua -- kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa, tavallisesti nimitetään -- valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta, muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu epäilee molempia keinoja.
4. luku.
Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.
Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.
Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset, jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta. Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa, joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan; hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen vaarallista kajota.
Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.
Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa. Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.
Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan. Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa, niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä, voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne, menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain roomalaisten yliherruutta.
Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset, kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia. Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys, vaan itse valloituksen erilaisuus.
5. luku.
Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia, jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan.
Jos tällä tavoin valloitetut alueet ovat tottuneet elämään vapaudessaan lakiensa mukaan, on olemassa kolme eri keinoa niiden säilyttämiseksi. Ensimäinen on niiden hävittäminen; toinen asettua itse sinne asumaan; kolmas sallia heidän pitää lakinsa, kunhan vain suorittavat veroja, ja asettaa sinne harvainvaltainen hallitus, joka pysyttää maan sinulle uskollisena. Sillä sellainen hallitus, ollen ruhtinaan luoma, ymmärtää, ettei se voi pysyä pystyssä ilman hänen ystävyyttään ja tukeaan, ja tekee senvuoksi kaikkensa kannattaaksensa häntä.
Vapauteen tottuneessa kaupungissa säilyttääkin valloittaja valtansa helpommin kaupungin omien kansalaisten avulla kuin muilla keinoin; siitä on todistuksena spartalaiset ja roomalaiset. Spartalaiset valloittivat Ateenan ja Theban, asettaen niihin harvainvaltaisen hallituksen: kuitenkin he kohta menettivät ne. Roomalaiset taas säilyttivät Capuan, Karthagon ja Numantian hallussaan hävittämällä ne. Mutta koettaessaan Spartan tavalla pitää Kreikkaa vallassaan, antamalla sen säilyttää vapautensa ja lakinsa, he eivät siinä onnistuneet, vaan täytyi heidän ylivaltansa turvaamiseksi hävittää useita Kreikan kaupunkeja.
Eikä todella olekaan taatumpaa keinoa säilyttää hallussaan sellaisia valtioita kuin niiden tuhoaminen. Se, joka pääsee jonkun vapauteen tottuneen kaupungin herraksi eikä hävitä sitä, joutuu varmasti itse sen kautta häviöön. Vapautensa ja entisten valtiolaitostensa nimessä se näet aina löytää tekosyyn kapinaan, sillä ei aika eikä hyvänteot voi koskaan saada niitä unohtumaan. Jollei sen asukkaita hajoiteta toisistaan eri tahoille, niin he kaikista varokeinoistasi huolimatta jokaisessa soveliaassa tilaisuudessa vetoavat samaiseen vapauteensa ja etuoikeuksiinsa, kuten on tehnyt Pisakin, oltuaan jo satasen vuotta Firenzen yliherruuden alaisena.
Mutta jos kaupungit tai alueet ovat tottuneet ruhtinasvaltaan, ja asianomainen suku on jo sammunut, niin ne, koska toiselta puolen ovat tottuneet kuuliaisuuteen ja toiselta puolen vanhan ruhtinaan suku on poissa, eivät voi sopia keskenään uuden valitsemisesta eivätkä myöskään kykene elämään vapaudessa. Senpätähden he eivät hevillä tartu aseihin, ja niinmuodoin vieraan ruhtinaan on verrattain helppo alistaa heidät valtaansa. Mutta tasavalloissa on enemmän elinvoimaa, enemmän vihaa, enemmän kostonhalua, eikä vanhan vapauden muisto anna heille hetkenkään rauhaa. Niinpä varmin keino onkin joko tuhota ne tai asettua niihin asumaan.
6. luku.
Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden ja oman toimintakyvyn avulla.
Älköön kukaan hämmästykö, jos minä, puhuessani aivan uusista ruhtinaskunnista, vetoan sekä ruhtinaihin että valtioihin nähden mitä mainioimpiin esimerkkeihin. Kun näet ihmiset tavallisesti kulkevat valmiiksi poljettua latua ja matkivat toiminnassaan muiden tekoja, ja kun ei ole helppoa kokonansa käydä samaa tietä eikä saavuttaa esikuvaksi otettujen korkeaa kuntoa, niin tulee järkevän miehen aina käydä suurten henkilöjen jälkiä ja pitää etevimpiä esikuvanaan, voidakseen, vaikkapa ei kyvyltä olisikaan heidän vertaisensa, ainakin vivahtaa heihin. Hänen pitää menetellä taitavain jousimiesten tavalla, jotka, nähdessään maalin olevan liian kaukana ja tuntien jousensa kantovoiman, tähtäävät melkoista ylemmäksi kuin maali, ei lennättääksensä nuolensa niin korkealle, vaan osatakseen, ylemmäksi tähtäämällä, maaliinsa.
Väitän siis että aivan uusissa ruhtinaskunnissa on vallan säilyttäminen uudelle ruhtinaalle sen mukaan vaikeampi tai helpompi, miten kyvykäs tai kyvytön tuo valloittaja itse on. Ja kun yksityisen henkilön kohoaminen ruhtinaaksi edellyttää joko kyvykkyyttä tai onnea, niin on selvää, että toinen tai toinen näistä seikoista jossakin määrin helpottaa monia vaikeuksia. Siitä huolimatta useinkin se pysyy parhaiten pystyssä, jolla on ollut vähimmin onnea. Lisäksi on asialle eduksi, jos ruhtinaan, kun hänellä ei ole muita valtioita, on pakko asettua sinne asumaan.
Niistä, jotka omalla kyvyllään ja kunnollaan eikä onnen avulla ovat kohonneet ruhtinaiksi, ovat tiettävästi kuuluisimmat Mooses, Kyyros, Romulus, Theseus y.m. Ja vaikkapa Mooses oikeastaan olikin vain pelkkä Jumalan tahdon toimeenpanija, ansaitsee hän kuitenkin ihmettelyä yksistään jo siitä syystä, että Jumala armossaan katsoi hänet ansiolliseksi puhumaan kanssansa. Mitä taas tulee Kyyrokseen ja muihin, jotka ovat valloittaneet tai perustaneet kuningaskuntia, niin ansaitsevat he todella ihmettelyä. Ja jos tarkastellaan heidän mieskohtaisia tekojaan ja toimenpiteitään, niin huomataan ne yhtäläisiksi kuin Mooseksen, vaikkapa tällä olikin ollut niin suuri opettaja.
Tutkittaessa heidän toimiaan ja elämäänsä nähdään, ettei onni ollut suonut heille muuta kuin tilaisuuden luoda sellaisen hallitusjärjestelmän, jollaista pitivät soveliaimpana. Ilman sellaista tilaisuutta olisi heidän hengenvoimansa ollut tulokseton; mutta hengenvoimien puuttuessa ei tilaisuuskaan olisi mitään merkinnyt. Oli siis tarpeen, että Mooses tapasi Israelin kansan egyptiläisten orjuuttamana ja sortamana, jotta se olisi valmis seuraamaan häntä pois orjuudesta. Samoin oli tarpeellista, että Romulus ei saanut jäädä Albaan, vaan joutui heti synnyttyään heitteelle, voidakseen tulla Rooman kuninkaaksi ja uuden isänmaan perustajaksi. Myös Kyyroksen tarvitsi tavata persialaiset tyytymättöminä Meedian valtaan ja meedialaiset pitkällisen rauhan veltostuttamina ja turmelemina. Eipä Theseuskaan olisi voinut näyttää kuntoansa, jollei hän olisi tavannut ateenalaisia hajallaan. Tällaiset tilaisuudet tekivät siis nuo miehet onnellisiksi, ja suuren kykynsä avulla he ymmärsivät ottaa tilaisuudesta vaarin, tehdäkseen isänmaansa mahtavaksi ja kuuluisaksi.
Ne, jotka näiden miesten tavoin oman kuntonsa avulla kohoavat ruhtinaiksi, saavuttavat ruhtinuutensa suurella vaivalla, mutta säilyttävät sen helposti. Vaikeudet, joita heille koituu sen hankkimisesta, johtuvat osittain niistä uusista hallinto- ja menettelytavoista, jotka heidän täytyy panna voimaan, vakaannuttaakseen valtansa ja huolehtiakseen turvallisuudestaan. On näet muistettava, ettei mikään yritys ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja näet saa vastaansa kaikki ne, joille vanha olotila oli edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyttää, ovat sen laimeita puolustajia. Tämä penseys johtuu osaksi siitä, että he pelkäävät vastustajia, joilla on tukenaan vanhat lait, osaksi siitä, että ihmiset ovat epäuskoisia eivätkä yleensä luota uudistuksiin ennenkuin pitkällisen kokemuksen jälkeen. Niinpä käykin, että milloin vaan uuden olotilan vastustajilla on tilaisuutta käydä kimppuun, he heti tekevät niin, kun taas ystävät puolustavat sitä niin laimeasti, että ruhtinasta uhkaa heidän kanssaan vaara.
Ymmärtääksemme oikein tämän seikan, on tarpeen tutkia, pysyvätkö nuo uudistajat pystyssä omin neuvoin vai ovatko he muista riippuvaisia, t.s. onko heidän, tehtävänsä suorittamiseksi, turvauduttava rukouksiin, vai voivatko he selviytyä voimakeinojen avulla. Edellisessä tapauksessa heidän aina käy huonosti eivätkä he saavuta mitään; mutta jos he voivat nojata omiin voimiinsa ja pakoittaa, he harvoin epäonnistuvat. Tästä johtuu että kaikki aseelliset profeetat ovat voittaneet ja aseettomat joutuneet perikatoon.
Edellä mainittujen syiden lisäksi näet kansat ovat luonteeltaan häilyväisiä, joten kyllä on helppoa saada heidät vakuutetuiksi jostakin asiasta, mutta vaikeaa pysyttää heitä lujina siinä vakaumuksessa. Niinpä onkin asia järjestettävä siten, että heidät, jos he alkavat epäröidä, saatetaan väkipakolla uskomaan. Jos Mooses, Kyyros, Theseus ja Romulus olisivat olleet aseettomia, eivät he kauankaan olisi voineet pitää valtaansa pystyssä. Samoin on nykyisin käynyt fra Girolamo Savonarolan,[14] joka kukistui uudistuksineen heti kun rahvas lakkasi uskomasta häneen, koska hänellä ei ollut keinoja pysyttää uskovaisiaan lujina eikä saattaa epäuskoisia uskomaan. Niinpä sellaisilla onkin yrityksessään voitettavana paljon vaikeuksia, kaikki vaarat kun uhkaavat heidän tietään, ja vain kyvykkyytensä avulla he suoriutuvat niistä. Mutta kun ne on voitettu ja kateelliset kilpailijat raivattu tieltä, alkaa heidän arvonsa kohota, ja heistä tulee mahtavat, turvalliset, kunnioitetut ja onnelliset.
Näihin suuriin esimerkkeihin tahdon lisätä erään pienemmän, joka kuitenkin jossakin määrin vivahtaa edellisiin ja toivoakseni riittää tarkoitukseensa muiden samanlaisten sijasta. Se on syrakusalaisen Hieronin[15] elämä. Yksityismiehestä hän kohosi Syrakusan ruhtinaaksi, tarvitsematta kiittää onnea muusta kuin tilaisuuden tarjoomisesta. Syrakusalaiset näet ahdingossaan valitsivat hänet päällikökseen ja sittemmin hänen ansioittensa vuoksi tekivät hänestä ruhtinaan. Jo yksityismiehenä hän osotti sellaista kykyä ja kuntoa, että eräs historioitsija sanookin hänestä, että hallitsemiseen häneltä puuttui vain kuningaskunta. Hän hajoitti entisen sotaväen ja loi sijaan uuden, luopui entisistä liittolaisistaan ja hankki uusia. Ja kun hänellä oli omat sotamiehet ja liittolaiset, oli hänen helppo pystyttää valtansa sellaisille perustuksille. Tosin hän näki paljon vaivaa valtaa hankkiessaan, mutta vähän sitä säilyttäessään.
7. luku.
Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai onnen avulla.
Ne, jotka pelkästään onnen avulla kohoavat yksityishenkilöistä ruhtinaan arvoon, näkevät vähän vaivaa siihen noustessaan mutta paljon siinä pysyäkseen. Heillä ei ole tiellään mitään esteitä, he vain lentävät ylöspäin, mutta päähän päästyään heillä on edessä paljon vaikeuksia.
Sellaisia ovat ne, joille joku valtio on annettu joko rahasta tai lahjoittajan mielisuosiosta, kuten tapahtui useille henkilöille Kreikassa sekä Joonian ja Hellespontoksen kaupungeissa, joihin Dareios asetti hallitsijoiksi ruhtinaita oman turvallisuutensa ja kunniansa vuoksi. Samoin oli niiden Rooman keisarien laita, jotka lahjomainsa sotamiesten avulla yksityishenkilöistä kohosivat valtaistuimelle. He pysyvät pystyssä ainoastaan valtaan kohottajainsa suosion ja onnen avulla, mitkä molemmat ovat sangen häilyvää ja epävakaista laatua. He eivät osaa eivätkä jaksa säilyttää sellaista asemaa, sillä ei voida olettaa, että he, elettyään koko ikänsä yksityismiehinä, kykenisivät nyt esiintymään käskijöinä, joll'eivät ole harvinaisen kyvykkäitä ja voimallisia; se on heille mahdotonta, koska heiltä puuttuu luotettava ja uskollinen sotaväki. Eihän myös äkkiä muodostuneilla valtioilla enemmän kuin muillakaan luonnon ilmiöillä, jotka nopeasti syntyvät ja kasvavat, saata olla siinä määrin juuria ja tukikohtia, ettei ensimäinen vastoinkäyminen niitä kumoaisi. Jollei noilla äkkiä kohonneilla ruhtinailla ole kylliksi kykyä heti keksiä keinoja turvatakseen onnen heille suomaa antia, täytyy heidän sitten jälkeenpäin laskea ne perustukset, jotka toiset ovat laskeneet jo ennen ruhtinaaksi tuloaan.
Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista -- joko kyvykkyyden tai onnen avulla -- mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä: Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä, lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin, koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja tavattomasta kohtalon oikusta.
Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen, olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta. Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää sen valtiot.
Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18] juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa, suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely. Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.
Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit, jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen, lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona hänen käsiinsä.[19]
Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa, joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.