Part 6

"Voinhan minä suostua", sanoi mamma.

"Oo-ooh!" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein tuntuvasti. "Kyllä sinä nyt olet hyvä!"

Mamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella ansainneen sopiikin.

"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?" tahtoi Bertha heti tietää.

"Vaan yhtä lajia", vastasi mamma. "Saatte voileipää, limonaatia, kakkua ja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en anna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän tarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne."

"Mamma", sanoi Bertha, "minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko minä kutsua Ellan?"

"Saat, saat", myönsi mamma. "Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot."

"Huu-iih!" hihkaisi Fred. "Missähän päällystakkini on? Minä menen kutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja -- --"

"Älähän nyt!" keskeytti mamma. "Keitä ne ovat?"

"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa."

"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?"

"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä, sokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat samassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo."

"Millä tapaa hauskin?"

"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus, niin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä on varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn kotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita vaatteita, ettei koskaan ole _meidän_ talossamme niin paljoa."

Mamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus oli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut saavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän uteliaana jatkoi tiedusteluaan:

"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti osaa sitä selittää?"

"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan puhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun siellä käyn!"

Mammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen lapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa luona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli sopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut noiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa ja kasvot ja kädet likaisina.

"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi kuvitellakaan", jatkoi Fred. "Juuri niiden akkunan alla on semmoinen nuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös pyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin."

Mamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa paikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen puhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt täytyi tutkia lähemmin.

"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?" kysyi hän.

"Ei yhtään", selitti Fred, "paitsi silloin, kun siinä on vaatteita."

Vaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla tuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!

"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?"

"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista -- ihan varmaan tuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin viisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee vaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella saippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon, ettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa piiput ja sitten me -- --"

"Sh!" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen poikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti hämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman tarkotuksen ja jatkoi:

"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja sitten -- --"

"Ole vaiti, kuuletko", kovisti mamma. "Oh-hoh-hoh -- --"

"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin ikinä täällä kotona", jankkasi Fred. "Whoppsin mamma sanoo, että suopavaahto on paksumpaa kuin -- --"

"Fred!" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa käsivarteen. "Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan ilman illallista, vieraita ja kaikkia!"

Fred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei saanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten heittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä kärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen sivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut katsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan joskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä oli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista, jotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt semmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja hänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä tuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita hyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin, mutta nyt hän olisi suonut, että -- seis, ei kuitenkaan niin -- hän huoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita ihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen mukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama hetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:

"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä enää koskaan leikkiä heidän kanssaan."

"Samapa se minusta", sanoi Fred, "mutta sen minä sanon, että kehnoa se sittenkin on."

"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista."

"No kenen minä saan kutsua?"

"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku säällinen poika."

"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan Adolfia?"

"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"

"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta käännytään -- samassa korttelissa, kuin rouva Millston -- tunnethan hänet."

Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.

"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja Bertha olivat lähteneet.

"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:

"Jahka minä kysyn mammalta".

Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:

"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja päälle!"

"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."

"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."

"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."

"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä hyvin kuin kukaan muu."

"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa sormianne."

"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.

Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa, mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat, kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.

"Bertha on -- puu-huu -- semmoinen ilkeä tollikko -- huu -- töytää kuin hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen sotakuntoon.

"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten vallassa. "Sinähän siinä --"

"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"

"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."

"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."

"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten -- --"

"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."

"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti Bertha, "ja Ellie sanoo, että -- --" Berthan selitys keskeytyi tähän, kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä, joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla, mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin, kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:

"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."

"Oli kyllä."

"Eikä ollut."

"Oli sittenkin."

"Ei ollut, kuuletkos."

"Mokomakin ilkeä -- --"

Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:

"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku ystävännekin ajattelevat?"

Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa kohti ja selitti:

"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit -- minunkin osani ja kaikki."

"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään -- vai pitääkö minun ne panna taas kokoon?"

Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."

"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."

Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi, että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä, sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:

"Mamma, missä on jauhosokeria?"

"Maljassa."

"Mutta maljahan on tyhjä."

"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."

"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."

"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."

"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"

Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä. Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty, ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa vasten ja puheli:

"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se oikein kauhea mamma -- pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi -- juuri niin."

Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.

"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"

Bertha purskahti itkemään.

"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"

"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".

"No leikatkaa viiteen osaan -- ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti. Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules: parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa osansa kemuista."

Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.

"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä aamuun asti."

Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:

"Se oli _meidän_ kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa tasan."

"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"

Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö, johon moite tai kiitos koski syvästi.

"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."

Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja toivottomana alistuu kohtaloonsa.

Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.

Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi, sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia, erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.

Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:

"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"

"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei vielä ollut rohjennut tunnustaa.

"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä, kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.

"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista, jossa heitä ei tunnettu.

Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo loukkaantua, ja hän siis tiedusti:

"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"

"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika -- se -- se --" Mamma jaksoi kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."

"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs _sinä_ näet?"

"Hänen värinsä", tokaisi mamma.

"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin vaaleita."

"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.

"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.

"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla -- -- se se on jotakin!"

Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:

"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti kiharassa?"

"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:

"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että kutsuit hänet meille tänään."

"Minkä tähden?"

"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta jos koettaisimme -- ei, ei se sovi!"

Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut, lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin. Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin, ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.