Part 5

Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne jätti pojun.

"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo. "Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."

Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut -- hänen kaikki aistinsa olivat niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän virkkoikin:

"Tu' tänne vaa!"

Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään, joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin pienempi kuin niissä tavattavien reikien.

Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä -- ei likimainkaan -- ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset olivat mamman -- aivan hänen omiaan -- ja hän oli heistä niin ylpeä ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona, kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin. Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja hajamielinen!

Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys, kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:

"Ai-jai-jai-jai!"

Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.

"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu, kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"

"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele, kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."

"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma vihastuneena.

"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."

"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.

Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:

"Emminä."

"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?"

"Emminä."

"Mitä sinä teit Himmulle?"

"Emminä."

"No mitä hän teki sinulle?"

"Emminä."

Mamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:

"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?"

Bobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli kynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:

"Emminä."

Mamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden Himmun mukanaan.

Kun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät entiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle leikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi suoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko ankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään. Sillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä valituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi. Mutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään, miten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta siskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei Bobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen siihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa, vaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä ruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten ainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin kuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin pikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja panna sanattomia vastalauseitaan.

Äkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan, mikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen näköisenä julisti:

"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan."

Mitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on tuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha, joiden koulutunnit olivat päättyneet.

"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?" kysyi Fred.

"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä katsomaan Ellie Millstonia?" tiedusti Bertha.

"Mamma, anna pojulle ys omena -- mamma koorii Bobbokerin omena", sanoi nyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden asiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa ja toisti samaa monta kertaa.

"Ää-jää-puu-huu!" selitti Himmu.

Mamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli vaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää. Kuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli tahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi hän sai kuulla:

"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:

"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"

"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että sukkalanka kiristyi ja katkesi.

"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"

"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.

"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti Fred.

Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä, jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi häntä seuraavalla muistutuksella.

"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne 'ano pojulle mitää."

Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan molemmat silmänsä.

"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti Bobboker vakavasti.

"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?" kysyi Bertha.

"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?" kysyi Fred; "nyt on niin kaunis ilma."

Tämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi, että kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.

"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika", sanoi hän, "jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä joudut siellä johonkin onnettomuuteen."

"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia", sanoi Bertha.

"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi ja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän pitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon nähdä, että olette siististi puettuja."

Kun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma itsekseen:

"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan taas käsille."

"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!" esitti poju.

"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa", vastasi mamma. "Sitten kun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja sillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?"

"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian -- muuten lysti menee kaikki hukkaan."

"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri Bobbokerin omassa sukassa."

"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"

Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.

"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin terveellisiä?"

"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."

"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"

"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."

"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"

"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan juosta!"

"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen, "Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit omenan?"

"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin, mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen, samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella, ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh, soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan. Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.

"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty koko joukko rajaviivoja ja jokia.

Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa, antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman kasvoilla.

"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:

"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! -- Nyt ei mamma enää ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.

"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma. "Mamman tulee siitä niin paha olla."

"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa. Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla ja pitää ikkee niin pallo pian."

"Kyllä, kyllä -- tekee niin kipeää -- mamma tekee vaikka mitä, kunhan poju vaan ei enää rupea itkemään."

Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi keskeyttämään.

"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, -- voi voi, niin pahaksi!"

"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian, muuten pojun pitää taas ikkee."

Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:

"Oli kerran pikkunen poika --" Mutta silloin hänen takanaan lennähti ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin sanovan:

"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran mennään kaupungille?"

"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.

"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.

"Ei", oli lyhyt vastaus.

"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä lisää."

"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma. "Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata kertaa."

"Minä kun --" väitti Fred.

"Minä --" väitti Bertha samalla.

"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti, otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään siitä mitään ääntä.

"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"

Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi keinuttamasta.

"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä rakentaa kuin Bobboker yksin?"

"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."

"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne sieltä kolttusi helmassa."

Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin. Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:

"Pitää avaa ovi pojulle pian."

"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."

"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."

"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.

Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.

"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."

"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti, mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.

"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."

Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.

"No mene nyt!"

"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.

"Tietysti noutamaan kivet tänne."

"Mikkä kivet?"

"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo."

"Mikkäs ne on pantu?"

"No sinne leikkikamariin."

"Nii", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään takaisin istumaan.

"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin", mutisi mamma ruvetessaan taas parsimaan. "Mutta vähitellen tässä alkaa koko tuo työ jo inhottaa."

Hyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä ovikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se uudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin kotoa poissa.

"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras", huokaili mamma, ravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan peilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven ja sai sieltä vastaansa -- kaksoiset.

"Meillä on nyt -- mutta mikäs nyt on, mamma?" sanoi Fred ihmetellen.

"Ei mitään", vastasi mamma.

Fred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän kuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:

"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut."

Mamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:

"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten --"

Fred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen noloina, ja sitten Fred virkkoi:

"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!"

"Millekkäs asialle te oikein menitte?" tiedusti mamma ankarasti.

"No omenia ostamaan", myönsi Fred.

"Ja sokeritankoa", huomautti Bertha.

"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se puoti oli siinä vieressä, ja sitten -- niin annas kun muistelen, mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."

"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"

Fred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen. Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut, mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa. Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut, tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta hiiskahtaakaan.

"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.

Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan parkunaan.

"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti irvistelitte?"

"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.

"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.

Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.

"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."

"Niin minustakin tuntuu", vahvisti Bertha.

"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa", myönsi mamma surumielisenä.

"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan", sanoi Fred. "Anna meidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!"

"Mamma hyvä, saammeko?" ihastui nyt Bertha. "Aijai, kuinka hauskaa!" Sillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin suurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.