Part 4
Minuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön soppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän ja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset temput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä nostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin joka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta tavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului vakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa, ja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä tuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta toinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten: "Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!" ja riensi yläkertaan. Täällä hän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään olisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta tehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä kotiintuloa.
Pappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan, mutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman hajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului. Kun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: "Tiedätkös, kenen minä tänä aamuna tapasin?" sattui mamma olemaan puhetorven ääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan, hakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä kunnossa ruokahuoneeseen.
"Jaa", sanoi taas pappa, "kun et sinä näy välittävän koko asiasta, niin -- --" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan poissa ja kysyi:
"Missä teidän äitinne, on lapset?"
"Täällähän minä olen, mies hyvä", sanoi mamma palaten tuolilleen. "Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille."
"Minusta tuntuu", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää äänettömyyttä, "että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin jättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana."
"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria."
Nyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja vastasi:
"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä ohjetta sinun puoleltasi."
"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha valmistaessaan päivällistä."
"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että toisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?"
"Ei paljoa, mutta -- --"
Pappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:
"Mutta mitä?"
"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti hänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä."
"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun miehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle määrähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi tiehensä."
Pappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen annoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.
"Naisten työ on toisenlaista, kultani," yritti mamma viittailla.
"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen liikemiehen periaatteet."
"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."
Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta, ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:
"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"
Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."
Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:
"Kuinka hän nyt jaksaa?"
"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa ja olutta pieneksi virkistykseksi -- muistathan?"
"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi, että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta, jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo kamppailevan kuoleman kielissä.
Mutta jos tuo kiusanhenki -- tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille omien ajatustensa kätkössä -- jos se kerran oli tulossa pilaamaan häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:
"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on ilkeätä!"
"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"
"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä kuin mikäkin taikina."
"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti mamma.
Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää, ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen, mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia ensimäiseksi ruokalajikseen.
"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia aikaa."
"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia. Berthallekin annettiin kaksi kertaa."
"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."
"Kyllä minä vielä joudan syömään."
"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."
"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?"
"Et -- tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!"
Fred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö Fredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa loppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa ja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena oli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan koputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että hänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha vihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan enää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että sinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.
"Mamma", viittaili Fred, "eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi parasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt --"
"Ei, poikani", keskeytti mamma jyrkästi, "minusta ei siltä tunnu."
"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään", selitti Fred, "enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä, vaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään kurkkuun."
"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä", vastasi mamma. "Jollet olisi ruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa."
"Ja Bertha olisi voinut kuolla", huomautti Fred, "ja sill'aikaa hänen ainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan kamalaa."
Mamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään. Molemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä ilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin ei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä -- niin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että rauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein yhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin tusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu tahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.
Nyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi, niin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka hänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos ajasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker saataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes juuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun eri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan joku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt olevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä, sillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta saakka.
ILTAPUOLI
Ensimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli ottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin nukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:
"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan", sanoi mamma.
"Ei o' aika", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.
"Et sinä saa olla itsepäinen", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla äänellä.
"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker", oikaisi poju.
"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?" kysyi mamma siinä toivossa, että tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.
"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me' nukkuun päiväl."
"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu päivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan voisivat!" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma huokasi ja sitten jatkoi: "Mammakin panisi nyt niin mielellään maata vähäksi aikaa, jos suinkin saisi."
"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?" tiedusti Bobboker. "Mamma 'aa tulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun."
"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse nukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin mielellään, että nyt olisi pimeä -- ja se hirveä saksalainen poissa", lisäsi hän itsekseen hiljaa.
"Ollaan nyt nii, että on pimee", ehdotti Bobboker, "ja Bobboker on mamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa mamman nukkuun. Mennään nyt -- mamma ottaa pojun 'ylii."
"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi."
Bobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi, arvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka kohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:
"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt itte niinkun oikein 'uur mees."
Mamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei alistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:
"Tu' nyt!"
Mamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.
"Tu' nyt oikein!" käski Bobboker.
"Emminä", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.
Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:
"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"
Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:
"Mitä mamma 'anoo?"
"Sinä teet kipeätä -- niin hirveästi!"
"Voi voi mamma -- voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen, mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin tylysti? Bobboker ei sitä uskonut -- ihan varmaan tämä oli tavatonta! Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.
"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta ääntä voitiin kuulla.
"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"
"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."
"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo mammaa -- ää-ää-ngjää!"
"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria niin hyvänä?"
"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata -- uu-puu-huu!"
"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku poikaa Bobbokeria", sanoi mamma, "ja nyt sinut jätän yksin, että saat oikein piinata." Samalla mamma nousi ja lähti.
Mitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista -- vielä sopraaneistakin -- voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää vireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma itsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi hätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä riitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi hengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen yhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut hiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan. Mutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli tosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana äänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli suoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana "mamma!" sovitettuna yhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa taas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko, jollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi, ellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti huoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:
"Mamma hellii nyt poju -- pojun käteen tekee nii kipeet."
Mamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota nyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi ruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti pojulle, että mamma oli kerrassaan häijy -- ihan kauhea, kammottava hirviö -- ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja vähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja tarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen heikkeni, ja lopulta poju sanoi:
"Mamma kertoo 'atu."
Saatuaan sitten kuulla sadun "Punahilkasta" Bobboker esitti:
"Kertoo toinen 'atu."
Mamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.
"Poju tahtoo uus 'atu."
Nyt seurasi lystillinen tarina "nasusta", joka söi "lätyn", hotkaisten vaan kerran "nöf".
"Tahtoo taas 'atu."
Mamma koetti tyydyttää hänet jutulla "peukaloisesta".
"Uus 'atu!"
Vaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi kauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun viimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:
"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta -- tahtoo vaan 'atu."
"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta", selitti mamma. "Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä."
Bobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja sitten alkoi:
"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju kertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal. Ja akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu vastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita. Ja lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt kans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja lätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys ukko ja akka. Ja 'itte ol loppu."
"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?" kysyi mamma.
"Emminä", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.
"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?"
"Emminä."
"Kuinka lätty voi syödä nasun?"
"Emminä."
"No mitä poju kultu tietää?"
"Emminä."
Keskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut muuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että hän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan. Mutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.
"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma laulaa kans."
"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"
Bobboker muisteli ja vastasi:
"Mamma laulo vaan ys laulu -- tarttee oikein pallo laulaa."
"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta laulua kuin tahtoo."
"Ei poju 'itte viitti kuulla -- tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla laulaa."
"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä, että aina heräät."
"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan herää!"
"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"
"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"
"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan, et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."
Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:
"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."
"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei mamma jätä Bobbokeri yssin."
Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo menossa huoneesta, kun kuuli:
"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."
Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan samalla kuului hirveästi huudettavan:
"Tu' pian, tu' pian -- ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma -- Bobboker menee pois kauvas hukkuun!"
Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja tiedusti kiivaasti:
"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku kakaraa -- --"
"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.
"Ohoh -- tuota -- voi sinua pikku enkeliä -- olethan sinä kultuseni!" hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki astiat maahan."
"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."
"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään saa käsiäni tästä irti?"
"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun, joka osaa häntä pidellä."