Part 3

Sill'aikaa kun mamma puhui, oli Himmu hyppinyt, sätkinyt ja kiipeillyt oikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas pääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa, joka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut. Sitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja molemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin nappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät mammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä, niin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään sanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa päiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki, ja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki hän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi mammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan hyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti menemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja istui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä ei suinkaan ollut erikoisen helppoa.

Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja pukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään, ja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä ei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän päivällisaikaa.

Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen, valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja, ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita. Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa, kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä. Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen, herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen vuotta takaperin.

Ja sitten kylpy -- se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin; mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet, pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille. Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään, kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä. Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi hankittava paisti oli vielä teurastajalla!

Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos, muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei ollut myöskään kuullut pojan huutavan -- sillä talon väestä jokainen tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä --, niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen. Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan, sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa, että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:

"Bobboker! Mamman poju!"

Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin lystillinen seikka.

"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin kovin nauratti.

"Onko poju siellä -- _onko_?" hätäili mamma.

"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.

Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia, kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa hiilikasassa, -- tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset, joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:

"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle suloiselle kultupojalle?"

"Hiilet on nii lysti," sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan ympäri; "kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu".

Mamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili: "Ohhoh sinua!" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei poju pääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaan Bobbokerin pukua ja väriä.

Kotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen, sillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen pukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa nappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen mennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta itsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän pikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että oli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän kohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi koko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella, ja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen -- taikka ei, paremmin vasemmalle --, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi kuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä asiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen tarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat, jotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin pikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen tuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän, kuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin suinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon tahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin useimmilla muilla.

Kuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä yhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille. Siellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen tapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi sokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun hän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä myyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen vaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti häneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha rouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:

"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin täällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi."

Mamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei ollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin mamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne, jotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan jäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se näytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin pituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi pikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt mamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti pyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan, että sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin kiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.

Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä pelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista sillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin myymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat häpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä tapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja kohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt pysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla ylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin mielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut varalla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle askeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi, ettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei asiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään pyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse, kunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi hänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja opettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten Bobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä semmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo rangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti, sillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.

* * * * *

Tällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan Bridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven, kuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin enkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja huudahti ihastuneena:

"Mamma tulee!"

Ja mamma -- Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! -- mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla, huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai nokeen.

Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.

Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki nimen "Rouva Marston Ballamore".

Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä vetelehtineet, -- piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame, sillä hänen sievä aamupukunsa -- jossa hän mielestään näyttikin niin sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna -- oli saanut toiseen olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.

Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella, sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen, ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät. Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli, niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä, päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia, jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei mikään näy pääsevän häiritsemään.

Pukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt istuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen huomauttavan:

"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!"

Tämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin ymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa valmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman ja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun, ennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi täysi oikeus päästä nostettavaksi.

"Rip, rip, rip", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan pistojen poikki.

"Päpi, pöpi-op-op-op-op!" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas vastasi:

"Rip, rip, rip".

"Ätti pätti okki pokki puu", huomautti Himmu, ja veitsi sanoi yhä vaan:

"Rip, rip, rip-rip-rip."

Silloin Himmu vaikeni pariksi minuutiksi, ja veitsi pääsi sill'aikaa puoli metriä edelle, kunnes sen vastapuoli taas kuului sanovan:

"Öppi-tship-ää-vää-vää-vää."

"Rip, rip-r-r-r-r-rip."

"Puu kää. Ommul lommi ummi muu."

Tämä kuulosti mammasta jokseenkin masentavalta, sillä kun Himmu ennätti niihin ääniin, jotka vaativat huulten kurottamista eteenpäin, merkitsi se tavallisesti, että nyt oli tosi mielessä. Veitsi siis lisäsi vauhtia:

"R-r-r-r--r-r-r-rip-ip-ip."

Nyt Himmu virkisti itseään vähän aikaa peukalollaan, ja veitsi sai uuden edun, jota se riensikin hyväkseen käyttämään. Mutta sen sijaan olikin Himmun seuraavassa vaatimuksessa jotakin pelottavaa:

"Mom-mom-mom-mom-maa!"

Veitsellä ei enää ollut kuljettavana kuin noin puolitoista metriä, päästäkseen matkansa loppuun. Ihan lentämällä se nyt kiiti pitkin kireäksi jännitettyä helmanauhaa ja ritisi yhtä mittaa:

"Rip-ip-ip-ip-ip-ip-ip-ip."

"Jää!" sanoi Himmu.

"Rip rip rip!" vastasi veitsi.

"Jää!" uudisti Himmu, sitten hypähti koko oktaavia korkeammalle ja jatkoi: "Jää-ää-ää-ää-ää. Mom-maa!"

Tällöin oli mamman joka hermo mennyt tuohon pikku veitseen. Tiedemiehet sanonevat "oho!" ja väittävät, etteivät hermot voi mennä elottomiin esineisiin; me kyllä tunnemme sen asian, josta puhumme, mutta tiedemiehet eivät siitä tiedä mitään. Taas Himmu korotti äänensä ja sanoi:

"Jää-jää-ää-ii-ii-um-um-ngää-jää-uputi-uput-tup-tup-kuputi muu kuu puu. Äää!"

Tämä kiihotti mammaa äärimmilleen. Tuskin puolta metriä oli enää jälellä -- sitten vain neljännes -- sitten kymmenkunta senttimetriä. Juuri silloin Himmu alkoi uudestaan huutaa, ja mamma yltyi siitä kiskaisemaan nauhaa entistä kovemmin, ja -- rätsis! -- se heltisikin hameesta, tehden ilmassa kaarroksen niin pitkälle kuin mamman käsi ulottui ja temmaten mukaansa monta senttimetriä leveän kappaleen helmaa ja silkkiä. Eikä laahuksessa kuitenkaan ollut liikaa mittaa.

Mamma pudotti -- viskasi -- hameen laattialle ja olisi sitä vielä tallannut ja sen päällä tanssinut, mutta hänen onnistui sittenkin hillitä näin alhainen mieliteko. Sitävastoin se kasvojen ilme, joka hänessä oli, kun hän syöksyi Himmun luo, ennusti tälle pahantekijälle vähintäin seivästystä ja sen jälkeen teilausta. Vaan kun mamma ennätti ovesta ja Himmu näki hänet -- ja hän näki Himmun --, niin kaikki, mitä olisi voitu järjellisesti odottaa, vaihtui äärimmäiseksi vastakohdakseen. Sillä Himmu piipitti niin riemuissaan kuin kokonainen parvi kananpoikasia aamun koittaessa, ja mamma, tuo äsken raivostunut, kostonvimmainen, ihan paljaaksi riistetty mamma otti vauvan syliinsä eikä hituistakaan huolinut siitä, jäisikö hänen hameensa liian lyhyeksi vai voisiko hän hankkia sopivaa silkkiä peittämään repeämää liehureunuksella -- hän ei välittänyt suorastaan mistään muusta kuin pikkuruisesta, ruusuposkisesta, kirkassilmäisestä, nauravasta Himmu kultusestaan.

PUOLIPÄIVÄ

Mutta kellon lyönnit, se kun jo oli kerinnyt kahteentoista, ilmottivat mammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari minuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen ja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle täsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin. Lasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin he pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he kuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän akkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan kymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen, jos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen siksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät toimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa tielle ja riitaan.