Part 2

"Sinä -- et -- saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin huonetta jotakin hakien.

"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.

"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.

"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako Bridget siellä suurusta toimeen."

"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju ottanut Fred veikon kengän?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Sinun täytyy tietää."

"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit -- pyhäkengät -- mitä tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"

"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman ompelukorista.

"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että tuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?"

"Vaikkei, mutta" -- alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut puolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta kohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi; katsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa olleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi minuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään, että tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän vähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin Bobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan mamma kiirehti keittiöön päin.

Täällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin häneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain kivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille kello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen liikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten huomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta, ja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin mamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä, pappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin tiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua. Mutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa pitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista valitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli kovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä kuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.

Päästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma riensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi laskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin. Ylhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.

"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?"

"Pukemassa -- oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai."

Mamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului pari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki Bobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi Fredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla minkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa vauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.

"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?" huusi mamma rientäen Bobbokerin avuksi.

"Mom-mom-mom-mom", selitti Himmu.

"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa", sanoi Fred, "niin minä laskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja -- --".

"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja nenää," lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. "Ja Feddi otti Himmu 'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla". Nyt Bobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai hänet pian tyyntymään.

"Fred hyvä", sanoi hän sitten, "sinä pidät vauvaa niin pahassa asennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni toisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin."

"Mokomakin!" huudahti Fred. "Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos edes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt sitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!"

"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?" sanoi mamma, jonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää Bobbokeria toisella. "Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki yht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja kampaa tukkasi, ennenkuin kello soi -- kuulitkos, nyt jo soitetaan!"

Fred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi harjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut suorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja paksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi vanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova parahdus.

"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!" porasi pikku mies.

"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?" sanoi mamma pannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. "Soh, soh, ei mamma enää kampaa, ollaan taas hiljaa!" Samalla mamma koetti käsin levitellä pahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää niistä kutakin kohdalleen.

"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?" kaikui miehekäs ääni jostakin alhaalta.

"Ihan paikalla, mies kulta", vastasi mamma. "Juokseppa, Fred, ja käske Bridget heti tänne vauvaa pitämään."

"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani."

Mamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan, solmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän kaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo istui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:

"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku emäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria."

Mamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut -- niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme lasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma ei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa muistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että hän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä, ennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli lähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi hartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin harkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla voisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen huomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:

"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!"

Siihen pappa nauroi ja sanoi:

"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä".

Mamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen kulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta, ellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme pikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle sokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä sitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja oli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka hänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui takaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä ja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu. Toinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari; Berthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan kömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin sai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker huomautti:

"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker".

"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies", uskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.

"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen".

Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa, ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:

"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".

Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:

"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"

"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä -- hänen rakkaimpansa --, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään sanomista -- ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:

"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"

"Tjaa, eipä juuri -- no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä. Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."

Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.

"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan -- hyväst', hyväst'!"

Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi, että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.

"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"

"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:

"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".

Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman, itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä tuli lisää, ja hän kysyi:

"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"

Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:

"Voi, ei mikään -- tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".

"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."

"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi, säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!" ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman omituista väkeä.

Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan, kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi, sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:

"Mamman lemmikki -- mamman ystävä -- mamman suuri sydänkäpy!"

"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli. Onko mamma kipeä?"

"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"

"Mikä sinua niin väsyttää?"

"Voi voi, vauva -- ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."

"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää ennenkuin siihen ihan kompastuin."

"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään. Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."

"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.

Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä, ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta perheenjäseneltä, joka huudahti:

"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."

"Hyvät lapset", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset maahan, "mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei voi pitää kolmea yht'aikaa."

"Bobboker", sanoi Fred huultaan venyttäen, "sinä olet semmoinen härkäpää tarapappa."

"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän", lisäsi Bertha.

"Soh, soh!" hillitsi mamma. "Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina samaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan nimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa pahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä teette."

"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei ole", selitti Bertha.

"Sama se", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen ja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki oli puristuksessa; "tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee kiusaa."

"Ääh-ii-ngiäh!" sähisi Bobboker.

"Katsos vaan!" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, "siinä sen nyt näkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä."

"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit", sanoi mamma.

"Kai kai!" oli Fred myöntävinään; "jokin on aina tekemässä jotakin pikku pojulle."

"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä -- pidä häntä nyt pikkusen hyvänä", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään, ja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä. Sitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni jäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat kurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän söi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli ennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan laji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis kaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin ja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin muistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin piti mennä kouluun.

Omaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä. Hänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon, vaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa vieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui toisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa hirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan ja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa, kiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.

"Voi kultu, kultu!" huokaili mamma, "nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle suurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä kupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!"

"Emminä -- Bobboker pitää mamma niin hyvä."

"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet takaisin."

"Emminä. Poju on niin pikkunen."

"Mene nyt, kultu Bobboker."

"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', -- Bobboker ikkee niin pallo".

"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan suuruksen."

"Emminä -- poju tarttee pian ikkee."

"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."

Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.

Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne, missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:

"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"

Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:

"Vai sinä pikku kakara -- etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä vienyt mukanaan?"

"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti porannut."

"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan sokeripalan."

"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai."

"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua niin hellästi, että annoin sille kaksi."

"Ohho sentään", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma oli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut useammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä kuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja taittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon ja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti neljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: "Bertha!"

Ei mitään vastausta. Sitten hän koetti:

"Freddi!"

Kumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina sätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti maitoa rintalapulle.

"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö", sanoi Bridget nousten syömästä.

"Kiitos, hyvä ihminen", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi itsekseen: "Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä kulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun."

Muutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli tavannut piaanoa rämpyttämässä.

"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?"

"En minä tiedä."

"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja tulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette."

Bertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi ruokahuoneeseen ja tiedusti:

"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?"

"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?"

Fred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli sen ottanut.

"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?" kysyi mamma.

"En minnekkään."

"Mistä olet sitä hakenut?"

"Joka paikasta."

"No missä muut kirjasi ovat?"

"En minä tiedä."

"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?"

"Kyllä kai -- kun minä läksin koulusta, niin -- jaa, taisivat ne sittenkin jäädä sinne."

"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule sitte vielä tänne."

Fred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman minuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.

"No suutele meitä nyt hyvästiksi", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja vasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.

"Vartoo vielä hetkinen", sanoi mamma. "Tuossa on nappi ihan putoomassa takistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha, kenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta."