Chapter 9

"Ei, ei," huudahti Juho vilkkaasti, "ei Jumala ole kättänsä ottanut Suomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta, ja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin vitkalleen."

"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?" kysyi Katariina rouva.

"Hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein armollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei tosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön hän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta Ruotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä."

"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä näyttää," vastasi Juho.

Nyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen: "Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan saada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne."

Kun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä käskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon entiseen maito-huoneesen.

Samalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven siihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen puutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt pieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat he itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee, että me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle" ja ketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat kynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja selittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka soitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu viettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa puhelemassa.

Toisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy vielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle, jäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi kävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen säkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. "Kas," sanoi Sesilia, "tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu vanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen kautta, niin minä poikkean katsomaan häntä."

Ehdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui takkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli tuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei hän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni tyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: "mummo, eikö mummo fröökkynää näe?"

Eukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen rypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos kaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi."

Sesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: "Kuinka Vappu nyt pyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu teiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?"

Eukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli kaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja Juho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli vieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen "kuka se oli? Mitä hän sanoi? Onko kuningas kuollut?"

Sesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä; mutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi hän pian levollisesti: "niin, kuninkaan sanotaan kuolleen."

"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen," sanoi eukko, "ja älköön panko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän on maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi turvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä rakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta vuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket ja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät muinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun sydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen syyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki vieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin suruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat venäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi. Isompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä ja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä edemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla jotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me kärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa kerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti luoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun hoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea rakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene, koska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:" Nyt huomasi hän Margareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti puhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.

Margareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän ystävällisesti mutta lyhyesti: "vanha ei saa raittiutta anoa." Juhokin sanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään erityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.

Nuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin ei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti vanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä kädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: "neiti, kuulkaa minun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä palavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika tulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa."

"Huh, kuinka sinä puhut," sanoi Sesilia.

"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita silmiäsi himmentäisi!"

Sesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt hänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse, ennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa heitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.

"Juho veli," sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat istuutuneet kanssa-puhetta varten, "me olimme toivoneet taasen saada nähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun kertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia on kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama vuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori mies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut Ruotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä Pietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista. Kulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin pari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita, pojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä mitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka tämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien alaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen Ruhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen lupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän sopivimmaksi näkee."

Juho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan toivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan välttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa määrätyllä tunnilla takaisin Turkuun.

"No niin," sanoi Katariina rouva, "jos Juho veli suo tämän epäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja menen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä tekemättä." Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni äkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä ajatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada mitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.

"Sesilia," sanoi Juho, "etkö sinäkin kirjoita?"

"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni."

"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on puhunut Sesilian sydämelle?"

Sesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein kuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: "niin, Juho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata."

"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?" sanoi Juho, tukehduttaen tunteensa ilmestymisen.

"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän minä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä asia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu." Juho nousi äkkiä ylös. "Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä vähäisen."

Ja hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja loistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan kuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut tunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin. Vihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli runoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun tupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja hän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun hän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka vanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi tytölle: "luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?"

"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla," vastasi tyttö.

"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia olleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat raskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät, kun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen kuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole milloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja katso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne neljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi. Minä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta kuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa elävä." Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Oi ukko, ylijumala, Auttajani ainoiseni;"

mutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: "Herra, ijankaikkinen Jumala, säilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat kielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä tulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se oli!" Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Mun sielun, kiitä Herra."

Käymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. "Kiitos sinulle, vanha tietäjä," sanoi hän itseksensä, "sinä herätit minun taasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja mitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä hänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa minut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni pyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja pysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää puoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma usein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa. Mutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama kohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman sitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin vaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin, ja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin saavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista suojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon tuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun jo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen taistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan, olen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin koko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka olisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni ihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?"

Kun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut kasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi Sesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä katsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino tunnustuksensa tähden.

Sittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista hiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät kahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden suurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se kuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli niissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin sydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää silmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli Sesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne rivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.

Sesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva tyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi immeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen maailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein oppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja mielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän tilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa, ja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia paraastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen luoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi häneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen ajatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle johdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen hänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva lapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse kasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa kaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan. Hän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka miehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen ajan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon, hänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen näkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että Sesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he eivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla Kaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva, huomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia saattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja koska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen kaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä ehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi pian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua sovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan esineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle. Margareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa tahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka nimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.

Mutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta itsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt taasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin Sesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään, sittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.

8.

Eräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs talonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä neiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui muutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti syleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin muorin käskemään vaimoa ylös.

Sydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski Margareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen kanssansa.

Sittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen kertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen kodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki Margareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen uutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa puhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan mielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut tulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan, että hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti," sanoi Elli vihdoin, "että minä rohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti todellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän juuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja sitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että neiti vielä lisäksi _sanoisi_ jos se on oikeata laatua". Sana "sanoisi," lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti Margareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän Ellille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden ettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka viereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta samassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla katseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo, ja jäi itse Ellin luo.

"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?" kysyi Katariina rouva. "Se on se talonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon, kun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa."

Katariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää, että vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: "sinä et ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa"

Margareetta vastasi suoraan: "minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin, etten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista."

"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo, että hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä osoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen! Mitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta, kuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty sitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt ajatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen palkitsemistansa."

"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan juuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni syövän."

"Margareetta," sanoi Katariina rouva, "anna vaimolle rahaa sekä sinun olostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi olla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle."

"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous loukkaisi häntä."

Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa, että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa kiinnittämiseksi."

Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata. Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.

Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."

Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja kaikenlaista hyvää lapsille.

Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen, eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun, sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta! Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni äitiänikin kohtaan."

Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan. Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:

[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]

"Minun rakas Margareettani!

Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin, ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä kaikki sinulle kertoa.