Chapter 8

"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu tulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä veljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän köyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme puutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot, sen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina kaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki näin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä, lähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat teidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta sivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi. Mitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne kuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän kohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos sitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja parempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa. Saatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin on se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin aina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu pian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa."

Juho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi Juho taasen miettivästi, melkein uneksien: "milloinkahan se päivä valkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten vihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa, sivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon Ruotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä yhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin välissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän taisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei Suomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta älkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus sattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa vastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista ponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja voimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!" Nyt lopetti Juho äkkiä ja hymyili. "Sesilia," lisäsi hän sitten, "näetkö kuinka intoni on minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan asioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen kuviksi."

Sesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: "Juho, älä kadehdi jos me tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä sanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme, kankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita seuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen kuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka selvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän ylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa mitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan, että kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina kehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät vastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että vielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka neulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja mitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus saamme kuulla sydämellisen sanan... Yhden olen kuitenkin ennen kuullut puhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia asioita samalla tavalla ajatellut..."

Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?"

Sesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: "minä olin lapsi silloin."

"Oletko häntä sittemmin nähnyt?"

"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me olemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin."

Margareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas, näytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi hänkin äkkiä ylös sanoen: "niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme menemään."

Mutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen kainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen silmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän asettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin, ja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin. Margareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja nyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella silmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden sijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.

Ainoa sana "Mauno" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen huuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja vapisi.

"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole verukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini sinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan täällä ja kiiruhdin tänne." Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian puoleen: "minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä molempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule, Margareetta," jatkoi hän, "astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso tässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne ylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä ojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi huomiota."

"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään."

"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka mielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta nähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla ei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen selittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen. Margareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme ilossa tavata."

"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja hän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt minun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi aikoneet tehdä."

"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei kukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa maalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi vaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta ottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin, ja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt, vielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan minulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää kerjäläispukuani?"

Ääneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä äkkiä ja sanoi: "Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti lisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!"

Nyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille ottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: "tämä matkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä allekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan mennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja osoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette nyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te sitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä paitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon saavani häneltä anteeksi."

"Kas sepä on kunnon työ," vastasi Mauno, "toden totta kunnollista. Eihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla? Tässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella käytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin jäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin hiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii."

"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua käytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?"

"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua olen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin."

Vielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian luo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle ihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.

"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän kotio," sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän välttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. "Juho," sanoi hän, "kuinka taidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt? Mutta ruhtinas?"

"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle kaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle anteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin miehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä tällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla."

Nopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt saivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen väsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen vuorella kapuamisen jälkeen.

Eräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. "Juho Petrovits," sanoi tämä, "sinun pitää taasen lähtemän matkalle. Saattaahan tapahtua," jatkoi hän hymyillen, "ettet nyt ole varsin tyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta on, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja nyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle XII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja Ruotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä saarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin meidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon se seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla sopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on, tarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia huoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe laittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät herrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja niin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä ruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei minun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan hyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa isossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen ehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä, ainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden pitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin helppoa."

Matkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen joutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä luona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina rouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio, sittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit, jotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka vielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat päästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut heille vieläkin ikävämmäksi.

7.

Oli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien tyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat alustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten hiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen näköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen uhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva vaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat virtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen liikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä oli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä myöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa eräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin huonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu saman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet, siksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille virkaa toimittamaan.

"Katsokaat, lapseni," sanoi Katariina rouva, "näin vähäarvoinen ja halpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän. Pienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän kaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille välttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä pitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole mitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras laiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia ollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut varoja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää." Sydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan käteen sanoi hän: "katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä." Ja Margareetta liitti hiljaa: "puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa yhdessä eletään."

"Niin," sanoi Katariina rouva, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille osoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä taasen sallii meidän olla yhdessä täällä."

Hetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: "minä tiedän hyvien kellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen kestitystä väelle."

Nuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista kaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut uusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin Katariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen: "hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne, niinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin teitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja vastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän turvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja Jumalan siunausta."

Nyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan puutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli vähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta Sesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa, etenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan Pyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti lainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena ajatuksiinsa.

"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet kotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen."

"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun mielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen pinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen hengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa."

"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla tavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun kuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on kuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota minulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat meitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No, Margareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi semmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen lapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs, kun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla ja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, -- jos hän olisi täällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta tervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö, sentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on Kaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella. Kahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta kuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta ja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama, jota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan lapsi, ja hän poika ja nuorukainen."

"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää kuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen."

Sesilia nauroi, "Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on juuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja kunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä Kaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin Kaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun rakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja ennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni pohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni kaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä kuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa eteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en omin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja silloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi, sinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen hauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta. Huh?"

Nyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti hänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään niistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen rakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli rauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin samanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva omituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi mukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti Katariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. "Kas tässä," sanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, "tämä on yksi varmoja kätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän monet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä tuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli elänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea vailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta, joilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna, kätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla kaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia koristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme näitä ensimmäisiksi tarpeiksemme."

Seuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen joka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta muutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin seikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa jokaiselle hänen tehtävänsä.

Hiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla varmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla toiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu ehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä vietetty, murheisista ajoista huolimatta, "sillä," sanoi Katariina rouva, "ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa estää meitä tätä juhlaa viettämästä;" mutta ainoasti syvin vakavuus oli silloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet aikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen luvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat molemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia kynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat iloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo, joka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen levottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne lähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan, kasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.

Sittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa, ehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla virren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella tehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista piloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja tuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti kolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman lukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon astuvan sisälle.

Sesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että pilvi peitti Juhon silmän. "Juho veli," sanoi Katariina rouva, "meitä iloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä tänne-tulollansa." Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja oli vaihdettu, jatkoi hän: "olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen tavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä Juho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin ruoka sopii kylmän matkan perästä."

Sesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän viereen, sanoi Juho: "tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen, mutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin aikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä iloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin saavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen kutsumatta."

Katariina rouva vastasi ystävällisesti: "rakas vieras on tervetullut vuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa hyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut."

Juhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon näön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.

"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin joulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei ainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota."

Molempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet astiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti levolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.

"Ja nyt, Juho veli," sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta päästyänsä olivat istuutuneet, "tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa uusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras katsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä tuot?"

"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä. Kuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja rauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut."

Syvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti silloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi Katariina rouva juhlallisesti: "niin muodoin ei ole vielä se päivä koittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan vihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän maan asukkaita?"