Chapter 6

Jos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän autioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti mainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä sinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi järjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla taitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen laittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi tulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien, jotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman, kuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi majaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin sallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi matkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.

Toivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle nyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset jätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme. Minun hellästi rakastettu tyttäreni,

Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi Katariina Boije.

Kuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja hyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti vällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut kävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet olimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle, sanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut ollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun päälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia tarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä sopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja suulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä Turkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian matkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää tehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me pappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa taasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos, jättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.

Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua toisten takaisin-auttamaan.

4.

Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa, jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen puheillensa.

"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla, sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa, jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia, ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää kuin vasikoistansa."

"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."

"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"

"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin, ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."

"Ja sotamiehistön käytös?"

"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta, ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."

"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman? Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"

"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen, rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa, lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."

Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"

Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun, jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin puettuina talvipakkasessa."

Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa heidät vastaan:"

Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse, jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa puhutella häntä.

He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."

"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."

"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"

"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla; mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän uskoon."

Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat käskyn odottaa.

Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen. Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva kumarsi noudattamatta tarjousta.

"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen. Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"

"Olen."

"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"

"Poika ja tytär."

"Missä he oleskelevat?"

Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva: "tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani palvelee kuningastansa."

"Minä miehenä?"

"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea puolustaa."

"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"

"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."

"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"

"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."

"Te olette siis totellut sitä säätöstä."

"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."

"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin kanssa?"

"Minun tietääkseni ei koskaan."

"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."

"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi, joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."

"Ja kuka se mies on?"

"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."

"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne, sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."

Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.

"Tunnemme, teidän Jaloutenne."

"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"

"Emme, teidän Jaloutenne."

"Menkää!" Sotamiehet menivät.

Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."

Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan koko maailmasta.

"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle ruhtinas kovalla äänellä.

"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja ajatellut kaikkea heidän puolestansa."

"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"

"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen. Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."

"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"

"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän oikealla paikalla."

"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"

"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."

"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"

"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."

"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."

"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p----leestä, niin minä olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."

"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta puheestasi?"

"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se ei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan."

Miehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen, hän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään sopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli hymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin sisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän selityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas meni takaisin molempain odottavien naisien luo.

"Kunnioitettavat naiset," sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella, "sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen naisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille minkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet. Kuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi semmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni, että toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta villiintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa, hillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä taidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista."

"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun hänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa totta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota minä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta, minun palvelijoitteni henkeä ja vapautta."

"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa teitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?" sanoi ruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.

"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä tuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa."

"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä että te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne."

"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne sallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet hoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja rakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun sanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne kiellettyjen tietojen lähettämiseen."

"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen minun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon, kärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa passin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä vieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa asuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne hoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää."

"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän Jaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä käyttää. Jo tämä rappioinen pukikin" (hän tarttui keveästi mustaan hameesensa) "olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia vaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni."

"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta hankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä vielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja ponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt turvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne luona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun henkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne seuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille naisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän palveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita niinkauvan kuin haluatte."

Ruhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja vetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.

Katariina rouva kääntyi Juhon puoleen: "te meille sanoitte, ettei meidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala on tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni hänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen hetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman raskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?"

Sesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko ruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja ponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet. Katariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi jäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen ja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä uhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.

Vapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa ryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi. Eipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla sanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia venäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi siten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa, oli matkalla Venäjään.

5.

Levottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta, jolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian sairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut ajattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut, että Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta tytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen äitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.

Katariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti muistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten juhlallisesti ja sanoi: "tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra, että minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan." Mutta jo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen rinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja juossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.

"Sesiliani," sanoi Katariina rouva, "unohdathan sopimattoman pukusi. Vaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi."

Sesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin kääntyen: "murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä siihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet oleskellut?"

"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää..."

"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin... Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa minulle kaikki."

"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä, "sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin, en minä ainakaan tahdo salata mitään."

"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä merkitsee?"

Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta retkestänsä.

Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen, hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin, jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän oli korinkin murtanut.

Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut, jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme, rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."