Chapter 5

Akat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten pyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja tuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen lukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian sen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä, mutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken tämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä paljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä sijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti, menin minä takaisin tupaan, sanoden "kas niin, akka jo rauhoittumaan rupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen raidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee, jos onnistua taitaa." Sanoi emäntä vastaten minulle: "minä ihmettelen kellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?"

Sanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi: "anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin kistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun vanhasta ruumiistani poijes-menisi." Huomaten että emäntä vielä kahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta säkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt minulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle jotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme päälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli Margareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota minä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.

Sanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, "piru akan tykönä olkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani maksaa". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin tarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä seuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa Margareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi laittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen eteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.

Samana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä käynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan ulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli kaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto joinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja huoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti valkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja päätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän toiseksi päiväksi levätä sopi.

Istuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset ja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja levossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla taisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse suurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että onnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että hänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii rohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän, että minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää luottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana oikeen iloinen.

Tulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle, etten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä oli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.

Sittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä sammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin, niin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun koskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna me matkaamme jatkoimme.

Otimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä ryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia seutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa vahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin siellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä tavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat varsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin ettemme me siinä majaa saada taitaneet.

Nyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon, jossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista vaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.

Tulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran haltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai yksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa ottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien lapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran jättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja siellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi lepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.

Seisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen tykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen hänen kanssansa puhua.

Ihmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten erinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut, sanoden: "totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman pappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun pastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua muistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?"

Pastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me sinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin oikean ääneni ja sanoi sitten pastori: "kas, sinähän se oletkin, sen huimapää," liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: "Mitä Herran nimeä Eini ajatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle alttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat."

Sanoin minä: "totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren tytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien vainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin auttaman." Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä pudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa tarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet olimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin uskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä niissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.

Sanoi hän: "kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan sen uskonopin taitamukseen katsoa." Sanoin minä vastaten hänelle: "no syytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö pitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää tarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä meillemme ulostutkimaan."

Astui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi tänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli ollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla seurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan kuuli, ja sanoi viimeinkin: "no niin, älköön meidän Herramme tätä minun perään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako. Jääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa."

Pastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski hänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni pussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että minä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi ostamaan.

Tuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin olin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei Margareetta saanut sinne jäädä; "sillä," sanoi hän, "yhden miehen olen minä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti, mutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu." Ja kuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän: "fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani onnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;" ja sitte sanoi hän että Maijan sopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!

Sanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen äiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä suojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin horjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: "menkää Jumalan kanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte, mutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on."

Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.

Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään, kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.

Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan, Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut, vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.

Yö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua, että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.

Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.

Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.

Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista ollut.

Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni; mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.

Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli, ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.

Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti, sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen mitannut oli.

Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut, hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa, joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha, herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon, ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä: "eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies, mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat, mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"

Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"

Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin hän omiansa pelastamaan tulee."

Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä, ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään. Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat. Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä taidatte kuin palata takaisin?"

Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin. Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.

Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.

Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne kirjoittako."

Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."

Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään, mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side tässä maassa."

Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään pakoon pääsemystä ollut.

Siis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut, että Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan suuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi. Oli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi loppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä lakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten liikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän sitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla ruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle antaneensa.

Katsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin hän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu seuraavaisella tavalla.

Margareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!

Sittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että minä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut olen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa, joka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä sinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti pelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa löydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että myös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme pelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin sinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken läpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei hänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida täältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on ruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut luotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman pitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje antaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi ottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä Maiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin käskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada taitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan ylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen hallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.