Chapter 14

Sesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa pukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä ruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian valmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä merkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen levottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.

Pelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin Margareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä ikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän lähestyi häntä. "Margareetta," sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän kovuutta, "vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan, ja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen järjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä ole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus tehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle tarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta sitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein sulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä. Sinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen innokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa; hänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun tarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?"

"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko minulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?"

"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta halpasukuisesta miehestä."

"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena vuotena aina ole pysynyt sanassani?"

"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut malttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika loppunut, ja nyt -- mene ja muista että minun sanani on sanottu." Korkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä; Margareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.

Seuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti esitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia siihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin kutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä kukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla, ettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet, ajoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä odottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista syistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena ehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat jo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä ilvekkäällä katseella "suomettaria." Katariina rouva oli vieläkin ylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän kainoja ja hämillänsä.

Kapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta nerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari naista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina rouvan luo ja sanoi: "Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista saada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa." Hän puhui sitten hetken sodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja kääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. "Neidet Boije? todellakin kaksi liian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme kiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa on ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan kasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan sanottavaa."

Nöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: "Teidän Majesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois."

"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?" Näin sanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli vastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: "vai niin, me saamme siis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä sulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa kihlattunne nimen?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan puoleen.

Katariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla äänellä sanoi Margareetta: "Katteini Mauno Malm."

Katariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin, ja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun hän sanoi: "hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan."

Hennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta: "sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin pois, rakastettunsa edestä."

Kuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen itseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli ehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa puhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen ja sanoi: "Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua raukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen hänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin minua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun minä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi teidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni avioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä ja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän Majesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei minua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan."

Kummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka vähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin tukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita asian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi: "sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt tyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen alentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle seuralle."

"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori nainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama puolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman avioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua siitä pidäkään." Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen vaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin. "Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin tyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että tämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten saa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta."

Nämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka Eleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan taitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus kuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta kuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka rinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin ponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa oli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen nöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar, tänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: "no, rouvani, te näette arvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?"

Hänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina rouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja jotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: "Teidän Majesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä monista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän. Kuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä, niinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti rukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä aina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä."

Lisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni pois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin kaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä kanssa.

Kotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli käynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän vihasta ja sanoi: "ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas anoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita. Mutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada valtaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset. No, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa valtiopäivät ensi vuonna." Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja ikäänkuin itseksensä.

Katariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen Kaarlen puoleen ja sanoi: "oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta raukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen sitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan käytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan vastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta neuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä sen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua, ja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa tullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?"

"Hm," minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla näölläsi "en ange priant" [niinkuin "rukoilevat enkelit"], sanoi Kaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä enemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää, ja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein halveksimista. "Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat neuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat riippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät heidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä _sinäkin_ kuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi vähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän ykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei," jatkoi hän mitä vilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, "oma kaunis morsiameni tahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se oli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin _toivoa_ sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!"

Nyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia ei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta päästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa oli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui Margareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi koskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille. Vihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: "tämän luona ei sinulla ole enempää tekemistä." Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen mukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi Margareettaan, osoitti että hän _totteli_.

Etuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut: "ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun kiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun pukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua odottaa."

"Nyt -- naamioihin? -- Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei tänä iltana."

"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."

"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."

"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun mukaan:

"Allons ma Zephise an jeu. Vos moutons vous regardent en bêlant, Dans vos yeux ils cherchent le feu, Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."

[No nyt, paimettareni, leikkiin. Lampaamme katselevat teitä määkyen, Silmistänne etsivät he tulta, Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]

"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena liiallis-kaluna."

"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä, silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."

"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.

"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."

Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen näkönsä.

14.

Pian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti Margareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta eroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle asunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai oleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut oli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin pian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut, julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin tarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi, jota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut mahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.

Sesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä tiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi hän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli saanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli aavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen sydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein kuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi Kaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah, hän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä hänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä ohjaisi!

Hän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta kodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän huomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista, verenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo. Hän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä kohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa niin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon kuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka nimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.

Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta." Kaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän huomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt häneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka huomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin, silloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään, mutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.

Aamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle hyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän meni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin milloinkaan ennen. "Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun pian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan sydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on kylmempi."

"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru sydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti, sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä monia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita näköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä, minä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon niityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän vaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän on synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa nälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin varoistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua kohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa, sinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on Vappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä niin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan, mutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka se niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin, neiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi."

Saman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, "naamioilla ja kaikenlaisilla hauskuuksilla," niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi Sesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen määrin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa, kun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman sota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia morsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä Kaarlen pukujen valitsemiseen.

Sitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös suureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa, vaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine kattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän. Nyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja hänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet työssänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi koneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.

"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot," sanoi Kaarle tavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti. "Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi," sanoi hän. Kaarle katsoi niitä, ihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä edeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja huudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa avonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian vyötäisille pidättääksensä häntä.

"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."

"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti, mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä enään.

"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen kyyneleitänsä.

"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää nyt olevan valmiina."

Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä, jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.

Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko maailmassa, kuin nuori morsian.

Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar, toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan vastustaa?"

Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.

"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."

"Sesilia kulta," sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, "sinä et vielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun pitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys on aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä vakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin murheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida huvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän."