Chapter 13

"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet, ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi. Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.

Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia. Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta, vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.

Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani urkkia tietoja.

Herttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta asian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri häviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi luovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä tilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei heidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta ennen siitäkin luovuttakoon, kuin ... mutta tästä ehdimme kyllä suullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä kotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella anopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän on laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin, minä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu mitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren pitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar ole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua ihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia hänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla meille sangen tärkeitä.

Minulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä ensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen lapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa, että minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista käytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin tyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen sukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut enemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi keijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän vaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois, veikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa puhettasi hänen kanssansa sanoen: "Börja Vrun brata venska ren." En olisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin naimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli valinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi "sans peur et sans reproche" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa lapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on, että hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta, joka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei ole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä."

Helppoa on huomata, ettei Kaarlen "tuumat" Margareetan suhteen ensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin huomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin koukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut katseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian suostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut ensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja välinpitämättömästi asetettiin.

Tekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä hän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina rouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen ajatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman tahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva olisi tahtonut mitään salateitä käyttää.

Eräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki jotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista, mutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan muutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta istui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia vastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt huoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja koroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.

"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa juuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana torppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein hänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen näin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin tänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan leperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas ystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin impyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän naimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä tahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja monta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni, että minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja näetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen tähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä jättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän täytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin enemmän jos minä otan hänen."

Kun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon heräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä kuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen vaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän ehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun saakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin sanoen itseksensä: "mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua koetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti saataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua pitää."

Kevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa uutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka etuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.

Pian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten esineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut, niin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että Maiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti pöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi halvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä päättäväisempänä kulki hän polkuansa.

Nyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja säännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään senkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta taikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt niin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja hänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti, että Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin, ettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän katkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän väkisinkin tekeyi levolliseksi.

Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.

Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä, Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin, kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä, kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman tyytymättömyytensä syyksi.

Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi, lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti pitemmät kävelyt tekemättä.

Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.

Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän. Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen, joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."

Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta näempä tytön menneen vettä noutamaan."

Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea ennustavin.

13.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa. Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut. Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään, eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.

Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.

Kaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa valmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja samassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja sisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista vaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia sitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen hevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan rippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä elättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei hädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle sen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa, olkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui kuitenkin vihdoin neitojen suhteen. "Mutta," sanoi hän, "mitä minuun itseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin yksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja miesvainajani kuolemasta saakka."

Tytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja lähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet harvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa "katu-puodeissa," joita Turussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet. Ei kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa, kun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia. Matkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen muutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli etäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran taaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa, kaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli muutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin sekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä olevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja nyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi uuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.

Kun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli samalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse, ja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla kuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan muun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja ruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö, joka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä, vaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä itsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin, rupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka taholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta suomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella hitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.

Nyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun hän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva sormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. "Älä ole mitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua kenenkään huomaamatta," kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki niin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen korvaansa: "Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä. Minulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu sen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden vahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta, mutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan monta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä avaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on hän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset tuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta suustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni nähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle, Margareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi yksin voi meidän eroittaa."

"Sinun ijankaikkisesti," vastasi Margareetta, peljäten että häntä kuultaisiin. "No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta sanasta," sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että Margareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt harveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä pois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen kuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja ison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä Margareetan luoksensa ja vei hänen pois.

Useiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli tavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä matkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina rouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä heidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle ymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa ehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän näyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku hymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin loistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran tottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi näyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.

Tukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo hieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään rouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden todisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa, joka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän "monsieur" Lejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa niin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän tässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi y.m., y.m.

Sesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja niin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän hämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva saavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa tanssiaisissa. "Minä ylpeilen siitä," liitti hän, "että saan olla ensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa."

Sesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku päästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen mies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni pois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä suuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin oli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän kaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen säkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut niin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt ennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen muistoonsa.

Sesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli noutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus kädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei milläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut lähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää koristusta, sanoi Kaarle: "ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän tuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia ajattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin tahtoo säilyttää puhevaltaansa." Nämät sanat oli hän sanonut puoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen mukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla kohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: "katsopas kuinka kaikki jo tietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä."

Sesilia vastasi huolellisena: "minä tulen varsin pyöröpäälle tästä. Minkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia tätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?"

"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä koristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka koskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset niistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi, niin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on kasvanut."

"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan. Olkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan ymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;" hän irroitti koristuksen hiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen, "minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä kuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan kuin minä sitä luulen,"

"Niin ylpeä, niin korskea," sanoi Kaarle leikillisellä kohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka taasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella; Kaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko rehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä takaisin?"

"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet näiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet tee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen epäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin."