Chapter 12

Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo. Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin. Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.

11.

Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten syvää pimeyttä.

Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan, kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"

Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi; ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla, Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin matkalla kotiin?"

"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa tunturi-pyryä."

"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."

"Hm," sanoi Mauno, "tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista täältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin yritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin iloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen vuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan saa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä, joista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän kanssansa."

"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus," sanoi nuori mies kaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle ja itsellensä. "Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää minulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä. Minä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi käynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa heitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja heille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun henkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää, kun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä että vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut saada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi saanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?"

Mauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: "enhän minä edes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä ja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni."

"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te todellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte minut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun tunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen kysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte lähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin, selvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti sen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu, ett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt, koska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä hauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään. Sanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät pimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla tervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan."

Mauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen seikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat nyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin, mentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään tehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita perille saakka.

Matka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä lumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse näkyi tulta.

"Tämä on minun kotoni," sanoi Malmin matkakumppani hänelle. "Tämänkin ovat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta kynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle. Tule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei kursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä, sittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän tapaamistansa."

Ovi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista joulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa, nousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä vastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta huudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli, nähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana paikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan virkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen: "katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi sen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on henkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta ystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen ehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin sinua tuntenut." Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa, huomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa osoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: "Margareetta, olethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!"

Yrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli levinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä. Hänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen vaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua, huomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten tavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän parainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.

Hänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos tuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan suhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä tahtoi mitään vaatimuksia tehdä.

Mauno ensin tointui hämmästyksestään. "Armollinen rouva," sanoi hän, "en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin pyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten minä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren herra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin vähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä, ennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän perästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle seudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa, viedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on ollut minun puolisoni."

Katariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi punaksi kun hän vastasi: "mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä puhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei ensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka nuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli hänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki; että, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten suostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä sitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei sovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja vähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty tarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on tapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut, eikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen todistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos tämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette, taikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että semmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin tehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan, ennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään."

Katariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut Maunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä hän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin, että hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.

Mauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: "minä huomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen saanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti pyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen nöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni tätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei hänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta."

Sitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä paraiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan." Sitten pani hän Margareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä, kumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten edellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut lumipyryyn.

Yrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa, koettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni Katariina rouvan eteen ja sanoi: "äitini, ette ota poikaanne ystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte talostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä poikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan vaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan ajatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla valjentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän pelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin kaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa ajattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän perheessämme nauttia."

Katariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän: "eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta vielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän, halpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että sinä taidat vastata omistasi."

Kaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin esille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.

Katariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen tarvitsi tietää, ja liitti sitten: "Kaarle, tulevainen rakas vävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset seurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä valitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä arvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä hetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta sentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen nuorukaisen tulee ajatella."

"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus," sanoi Kaarle kiivaasti. "Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme, olkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan, ystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua, jos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla tahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole Sesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni. Enpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi, ja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä."

Sesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja katseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen mieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta, jossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten. Nyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: "Jumala itse on laittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan ihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä. Jos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman silmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala vihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja noudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon ja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin tähänkin asti; minä en mitään voi." Sitten meni hän huoneesta omaan kamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen, vietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.

Kun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: "nyt on pyhä joulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien asioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään sinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen! Minä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua tervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu. Tule, poikani." Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan väen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa, väkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit raappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä, eivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää "sisä-neitsyttä" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan, paitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti silmiin, virkkaessaan: "niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin ennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä nuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa kotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen niinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!"

Yrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. "Ja nyt," sanoi Katariina rouva, "on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt itseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat sitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa."

Ovi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä askeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa siitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.

Katariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton tapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön huoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille seuraavasti: "sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa, ja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on ollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä onneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin laitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää sitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan sopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen valittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista yhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman häväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti rikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän yksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän paraana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme häpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee vaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton toivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota hänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani, varmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen peruuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin sen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin kaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään tapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden tahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi. Niin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa puhettani vastaan."

"Minäkin," vastasi Kaarle, "olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen päätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan kautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota pitää ennen kaikkia vältettämän."

Tässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta. "Katsohan, poikani," sanoi Katariina rouva, "mitä se merkitsee."

Yrjö avasi oven: "kas, vanha Maiju," sanoi hän ihmetellen, "no, mitä ihmettä nyt on tapahtunut?"

"Vai niin, Flinkin vaimo," sanoi Katariina rouva. "Jos hänellä on mitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä kutsutan hänen pian sisälle."

Keskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen, toisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen ikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta koska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei lisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan mistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa luvatta, tähän suostunut.

Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle "Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.

"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi Katariina rouva säälivästi.

Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut. Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta, että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa. Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli. Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle, eikä tullut isäntäänsä auttamaan. -- Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne minä sillä aikaa pääsisin katon alle."

"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä, kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."

Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen temppunsa oli onnistunut.

12.

Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin, ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin. Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle Tukholmassa olevalle tuttavalle.