Chapter 10

Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua, vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä, jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös huonompiakin on, ja menin matkoihini'."

"Mikä arvo teillä on ennen ollut?" kysyi kuningas. "Minä olen ainoasti vapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla käynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja aina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut."

"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?" kysyi kuningas edelleen.

"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni kustantanut olen."

"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos minä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi kanssa palvelemaan lähetän?"

"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa palvelijaa löytää taida."

"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna matkaan."

Kun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna matkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa, jonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan käsketty oli.

Tulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon luo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen suomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä paremmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset nyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että armeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka, niinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että meidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.

Minä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja tulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja Skognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin. Häiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella miehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he lopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden kulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa kaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän runneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta ilmoittamaan.

Mutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä katteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja kuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli ammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.

Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan. Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla. Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään. Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme, taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan. Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät, mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla, että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen, aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa, vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa. Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään rakkautta ole.

Sinua hamaan kuolemaan asti rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän kirjeen. Mutta -- hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla. Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse, olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä, että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne rinnassansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa Margareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja, varoi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin murheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.

"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan, saattaa kyllä ihmisen murheelliseksi."

Margareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan surusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi, rauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: "no, mitä nyt sitten kuuluu?"

Maiju neitsy rupesi taasen puhumaan: "niin, eilen, kun olin kirkossa, tapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että hän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä sinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa huomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa, niin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti kertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen, joka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki sotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta tuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut näilläkin seuduilla."

Margareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki sentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla, että tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä saattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.

Maijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei tajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin hän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet Katariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen kaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan. Tosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka toimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin muut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen syntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta oikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi ei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän talon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.

Hyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin saada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan täydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina rouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä tavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa, osaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti hänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi liian suurelta?

Katariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli avattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän Maijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja iloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa oli saanut kirjettä Ruotsista.

"En," vastasi Katariina rouva huoaten, "ei sitä iloa meille niin usein suoda."

"Minä luulin vaan niin," jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä, "kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta neiden tietävän uutisia Ruotsista."

"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi tahtonut.

"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle, mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä, jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää koskenut."

Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.

Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta. Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.

Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää, pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia. Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä, taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin. Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria. Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä, joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.

Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista, sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut, mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.

Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen, epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys, toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan loukkaamista peljätä.

Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata. Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta huomannut.

9.

Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän, useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana, milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria, vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita pursia.

Harvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren osan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman vastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa, että heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä oleskeli.

Nyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas, eri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko loistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta, kotiinpäin.

Rantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka innokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää, hajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan, keisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin riensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi hevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille, jotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan hevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut hänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta näytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia pyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta, että hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta, rientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi: "mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?"

"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin ilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun tuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin järjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani."

"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on nyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire. Seuraa minua."

Äsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli vaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt päivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta ajatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän sielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa valtaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi häneen päin, lujana ja vakaana.

Keisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän viereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa synkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä: "no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani."

Peljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja kauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin sanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut päättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen näyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että papereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.