Part 7

Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä. Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni, sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja siunatkaa minua."

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi? Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla? Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa; mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule. Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan, vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi tahraa."

"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa. Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka kaukana, ilossa ja murheessa."

"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että järkesi selvenisi."

Äkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: "äitini, ajatelkaa mitä te'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos onnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen."

"Margareetta mene," sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti poistui hänen tyttärensä.

Kun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä Katariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi huomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista. "Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;" virkkoi Katariina rouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle. Sitte sanoi hän: "Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi sopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi hamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa."

Margareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi heti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ vaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään keskenänsä puhuneet.

Hetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja jonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti tervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle kuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että Katariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla huomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen, mutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi lukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään verisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin Katariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän tykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt mahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen lujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen hyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt jo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana useissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä edustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi vakaasti:

"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa ja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon minä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana heimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada tietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton tyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on, tuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena jonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman henkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei milloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa. Tämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka sukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo kumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme itse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen kuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään konsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön hengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita. Kirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa, eikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse toivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta."

Hetken mietittyänsä vastasi Juho: "uskallanko pyytää että sanoisitte sen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?"

"Mauno Malm."

"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla Suomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako Margareetta itse tämän avioliiton kumoomista?"

"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun hänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle, jonka hän hänelle valitsee."

"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?"

"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän niin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna kuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena."

Juho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin pysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: "Salliiko armollinen tätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?"

"Minä toivon saavani kuulla sen."

"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla, ja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä epäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen täytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata. Aika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta vapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä paitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa, että hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa kestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä toivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla ja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän asian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus taitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä kadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla suostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin. Tätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman tiedoksi."

Katariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: "Juho veli saattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua. Levottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako."

Katariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan kanssa, jonka hän kutsui sisälle. "Margareetta," sanoi hän, "sinun ajattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta murtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa viivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja kumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla saa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä minkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina vieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus peittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään. Eikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen koskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys lain mukaisesti tulisi rikotuksi."

Käden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen toiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon läsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: "anna ajan kulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä, vaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on oikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu niin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta."

Juho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä kutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle. Margareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa voimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille näyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena ja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään mielen liikutuksen jälkiäkään.

6.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena, että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle, istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka jokainen erilaisia.

"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi minä tahtoisin voivani ajatella sinua."

"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta, Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."

"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"

"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen," vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me? Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on heillä ollut melkein haukunta nimenä."

"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan. Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."

"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet, ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."

"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."

"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon, jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin, neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt; lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio, kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"

"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun jälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi, kansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä enemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui pian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa osissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota käytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea puolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien vuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin vieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt, määrättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet vapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa sotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin kasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin kolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan toivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna maanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä vapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja rohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun ilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain helposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta jääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin, että eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten veroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo, lupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen vaurastumista."

"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja näin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa kelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö oli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut; kaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä oli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä eikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus Suomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa uskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'."

"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja että jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska rutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat, ja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota ryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat rosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi osaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin toteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei niin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja lapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että ylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja yliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei ollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että jos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan sivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja sydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja pelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin hävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman. Heidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman."

"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo jotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta ja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja kukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy sotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen intoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei minun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja minua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle."

"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein ennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki vangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja vastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla oli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas hymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat, silitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista ylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä erinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän kysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli kuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän saakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan. Minä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen oppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia, ja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä myöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan raivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä. Ne olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden valtameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja myöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista haavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista vaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi."

"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa annettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä käyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua kohtaan osoittanut."

"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa saada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu hylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni koton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi! Minä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii niinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan valloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut leviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida muuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle jääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään ruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa, joissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku koulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin sinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet poikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan. Talonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia, pitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia. Pitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä asuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä. Mutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi sitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta kadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään suojaksi kelpaa."