Part 4

Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat. Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat, toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.

Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon, vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä, siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän: "mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee." Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee. Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä, ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa tuomaan."

Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei hän enään torppaan tullut.

Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan, sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.

Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä tässä seudussa kuljeskellut olen.

Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä, jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä tavata.

Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja, rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa, joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen kostetuksi saisivat.

Äänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin kiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka minä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin siellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja nokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta, jotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen varakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa muissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton perästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi uloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt jättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota rahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka Hänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka kirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin mahdollista oli.

Nyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme tämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin minä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan hankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio mennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei äitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle niin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään tehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi antaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä varma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä lupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni ehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut olin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.

Tulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet olivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: "ohhoh, kauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä kersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?" Sanoin minä vastaten hänelle, "niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis korea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman. Ottakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat tänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet." sanoi hän vastaten hänelle: "nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti minä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa."

Sillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta ylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja sai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen kamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään rauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun hänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan että paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa olisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti semmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla papereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että meidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi vankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä itseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä ei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että hänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa pois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän tämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin paljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että ruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa taasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän mitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä, johonka myös Pekka ja Elli suostuivat.

Meni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla uutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä poisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä istua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli Margareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin kohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja sydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä Margareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista itsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen askareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä ja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös herttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän sitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun sydämeni monta kertaa suurella toivomisella.

Oli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt ensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin. Me toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta evankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä niille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä yhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut, veisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin ihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten Pekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja kysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.

Vastasi Elli sanoen: "hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka hyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin toivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka mies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina aikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän Herramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat."

Ja nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta sittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi semmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että Flinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin minä: "liikkuuko se Flinki nyt taas?" sanoi hän vastaten: "niin hänestä on tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän aikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada." Oli hän Ellille kirkonmäellä sanonut: "Älä sinä Piijalan muori liian paljon plakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän armollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät." Sanoin minä: "kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän semmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt täytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin minun tähteni tulette."

Viittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös tehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä Margareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että Flinki myös jotakin mumissut oli "fiinistä fröökynöistä, joiden ei tarvitse itseänsä niin raariksi tehdä". Kävi tämä hänen pahanelkeinen puheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että Elli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin oitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä äkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan määrätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin tykö-tekemisistä laittaman.

Pitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien tavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä tavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.

Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita, jossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä paikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he oisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä ylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös elukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me Mäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme me molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että minä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.

"Miksei," sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui ja kehräsi. "Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle, niin, vaikka kolmelle." Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista ollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja sammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta pahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka hän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: "en minä muuten näin yksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi etsimään vähän koivun oksia lampaille." Ja oli yksi mennyt muutaman penikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa muutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga he yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia vuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet ruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli puolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.

Sanoi Margareetta vastaten hänelle: "mutta kuinkastas te maatanne viljellä taidatte?" Vastasi vaimo, "ettei se muulla lailla ole viljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata pehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä tullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös lehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli, kuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi. Mutta," sanoi hän lopuksi, "kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi tulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty". Sanoin minä: "totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan lopu."

Margareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä täytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. "En minä ole ennen päässyt," sanoi hän, "Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme kuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi saada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen sitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi."

Minun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen siitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa tehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi hän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.

"Ei," sanoin minä, "ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä teille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään helposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella. Jo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka kallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä tahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta nyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te jonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen minä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran Jumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä, ettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua vähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin minä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko, Margareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun edessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi, ruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä varjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle uskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa."

Vielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta kuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella rakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni sanoden, "en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä tällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän turvaanne jätän."

Kiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun, sanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille molemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille hevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa sopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei enään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän reisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut. Helpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian pitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin talosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata, ei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten meidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten purjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme siksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti minun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten iloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen ryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan hänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran olisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän silloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua taitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen autiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana minusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla lupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää tahtoisi.

Otti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi, Katariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että Margareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää voivansa.

Lähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan. Mutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen huonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet. Eteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman matkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan, joka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin pihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja ja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten ryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo kysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin minä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli erinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä itsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: "ei, durak (lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten, jos hän nuori olisi."

Menin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että minä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini noitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja kuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin kuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani juttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että säkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja huusin minä sitten: "kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan kiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn."