Part 3

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin, Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka, vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut." "Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan: "pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta; mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme, onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti. Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää, ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on, tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla, kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi, niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli. Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna ryssiltä poijes otettiin.

Itse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista miestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka semmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen palvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle niistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.

Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.

Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla, vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut, että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut, sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.

Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan, rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia, jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.