Part 2

Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen, jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo, joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi: "niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista. Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä. Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä. Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa, vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa. Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä: "laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus, jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p----le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen. Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti, että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa. Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä. Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."

3.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä pois, eikä hän -- Margareetta -- ensinkään tietänyt mitä hänelle tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta, jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot, joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.

MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi, jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli, linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna, hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä, joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin, sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia; mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit, kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa, väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa, ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika, mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi; mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.