Part 11

"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka nyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen jättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?" puhkesi Pietari sanomaan. "Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos Kaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa minua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle -- he tahtoivat keskustella -- he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten -- -- minun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman." -- Pietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä olisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi melkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. "Sinä olet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet nämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo."

"Teidän Majesteetinne," sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.

"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen eduista huolta."

"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja..."

"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin, ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää." Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää hyvästi, Juho Petrovits!"

Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena ja "_Suomen kunnian_" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt, nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle, joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle, vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi. Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."

Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa; suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa. Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia vastauksia hänen parantumisestansa.

Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä," kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään, ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä, jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi muututte?"

10.

"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty, ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet, jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat ehtineet itsellensä hankkia.

Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä. Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan, maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään, jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.

Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka, lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia. Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta, saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää, että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.

Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta. Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä, portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.

Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän levottomuuttansa.

Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen mieleensä itäisiä tuttujansa.

Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."

Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta, puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras. Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa. Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.

Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa, ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle, huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta, joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo. "Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."

Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta, tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah, enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen kasvanut sodan ja hautojen keskellä."

"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat nähdä?"

"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin. Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla; eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."

Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.

Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki näytti iloiselta ja ystävälliseltä.

Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin miellyttävänä.

Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.

Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta, liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus. Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä, kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin vähäarvoinen hänen rinnallansa.

Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen, jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia tuumia.

Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä oikein olisit pitänyt."

"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."

Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."

"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."

Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä mustasukkaisuuteen?"

"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi, semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta nyt olit _sinä_ poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."

Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä, että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden alapuolella oli märkä, santainen reunus.

Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta, hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä, kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja tervehtinyt häntä.

Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä. Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."

Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin yksin."

Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.

Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili, astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen kahden vuoden kuluessa!

"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!

Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.

Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.

Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen, joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu, suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."

Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin kuukauden päästä tulla Suomeen.

Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan, hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä; mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä pelkkään uni-kuvaan.