Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Kertomus ison vihan ajoilta

Kirj.

--a --g. [FREDERIKA RUNEBERG]

G. L. Söderström, Porvoo, 1881.

LUKIJALLE.

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva _Fredriikka Charlotta Runeberg_ veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.

Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva, jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta. Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen; samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen. Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana, jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan. Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini, kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä, mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit -- hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään; mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi. Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi. Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään. Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään, että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin; mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa, etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia. Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi. Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme, Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti, että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven kautta, josta hän oli tullutkin.

2.