Part 9

"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä, jos..."

"Ei se mitään, jatkakaa vain."

"Nyt käännytään vasemmalle."

"Mutta minne te minua viette?"

"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti, siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä tervehtimässä kuningatarta."

"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.

"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.

"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti veljeni.

"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.

"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen kreivi.

"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."

"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."

"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin taakse."

"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."

"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."

"Tähänkö taloon?"

"Onko se teistä vastenmielinen?"

"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"

"Kuinka?"

"Jos ne näkevät minut."

"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."

"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.

"Ei sekään."

"Mahdotonta."

"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.

"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"

Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.

"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi. "Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."

Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja, ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri, mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.

"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän, lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"

"Mitä asiaa?"

"Sitä, että poistaisitte palvelijanne."

"Ei mikään ole helpompaa."

Ja prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi sitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys. Molemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.

"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?" kysyi kuningatar. "Olisin päinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte."

"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin vain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule."

Kuningatar purskahti nauruun.

"Te olette todellakin varovainen mies", sanoi hän.

"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta ylemmäksi", pyysi prinssi.

"Totelkaamme", sanoi kuningatar. "Talon tonttu ei tunnu kovin pahansuovalta."

Ja hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten äänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään ensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas säikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät sitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä suurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.

"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?" lausui kuningatar.

"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä hyvässä luottamuksessa."

"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista", sanoi nuori prinssi. "Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt astua huoneustoonne. Katsokaa!"

Ja hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme voi olla tässä selittämättä.

Aluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta, katto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen takana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta, johon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet kukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla silkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus, minkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena mestariteoksena.

Naishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin, jossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa, loimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista vahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä, taivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia ihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän komeaan piilopaikkaan.

Ainoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja valoa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään vaikutelmaan.

Kuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen, pysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.

Prinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa ilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen. Kuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi enemmän kuin mitkään sanat.

"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona", lisäsi sitten Artoisin kreivi. "Yksinäni tänne tulen, aivan yksin."

"Melkein aina", muistutti kuningatar.

"Ei melkein, vaan aina."

"Vai niin!" sanoi kuningatar.

"Muuten", jatkoi prinssi, "on tässä huoneessa sohva ja mukava nojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön asti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani."

"Nyt ymmärrän", sanoi kuningatar, "että Artoisin kreivitär on toisinaan levoton."

"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni levoton, hän tänä yönä on peräti väärässä."

"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä..."

"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä."

"Annetaan sen asian olla", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin. "Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?"

"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne sallii..."

"Todellakin olette aivan kalpea", sanoi Artoisin kreivi.

"Juuri niin, kultaseni", sanoi kuningatar. "Istukaa tai pankaa vaikka maata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö niin, Charles?"

"Täydellisesti haltuunne, madame."

"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme kutsua teidät takaisin?"

"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä, pitäkää koko taloa omananne."

"Täällä on siis muitakin huoneita!"

"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään."

"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?"

"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin tarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen Xeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä hedelmiä, joista pidätte niin paljon."

"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?"

"Ilman ainoatakaan."

"Saadaan nähdä. Mutta sitten?"

"Niin, sitten?"

"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?"

"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto olemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello kuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi. Kaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte itseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan, rientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö."

"Entä te?"

"Minäkö?"

"Niin, mitä te itse aiotte?"

"Lähden täältä pois."

"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?"

"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te."

"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä tämän!"

"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa."

Kuningatar alkoi nauraa.

"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee. Kyllä minä hänelle ilmoitan", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.

"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle", vastasi prinssi samoin leikillisesti.

"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan."

"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?"

"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään näkemättä..."

"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla pylväässä."

"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?"

"Samantekevä."

"Ja ulko-ovi aukenee?"

"Kyllä, ja menee jälleen kiinni."

"Ihanko itsestään?"

"Ihan."

"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!"

"Hyvää yötä, käly!"

Prinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat kahden kesken.

VII

KUNINGATTAREN MAKUUKOMERO

Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku, ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle. Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan kuninkaan:

"Sire..."

"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.

"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."

Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että tahdon sisään."

Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.

"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.

"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.

Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen. Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.

"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei ole vielä kutsunut."

"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.

"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello seitsemää."

"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän nukkuu?"

"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta varmasti tiedän, että hän makaa."

"Makaa vuoteessaan?"

"Niin juuri, sire."

Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.

Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa, ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.

Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva de Misery", mutisi hän.

"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.

"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.

"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar. "Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"

Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa, jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.

"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen, ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.

"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."

"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"

"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.

"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei päästetty sisään."

"Entä sitten?"

"Sanottiin, että olette poissa."

"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"

Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.

"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.

"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin poissa linnasta?"

Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti tunsi.

"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää muista."

"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä, "monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen majesteettinsa ota vastaan."

"Ja kenen käskystä?"

"Kuningattaren käskystä."

"Vai niin", sanoi kuningas.

Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi riviä:

"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan illalla. Laurent näki teidät."

Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan haahkanuntuvaisella peitteellä.

"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.

"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.

Rouva de Misery poistui huoneesta.

"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."

"Mikä asia, madame?"

"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen kreiviä?"

"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta..."

"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla. Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan, jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"

"Ei se mitään ole."

"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."

"Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Luulin teidän olleen Pariisissa."

"Mihin aikaan?"

"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."

"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä takaisinkin!"

"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."

"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä kellonlyömällä palasin?"

"Juuri niin."

"Sehän on perin helppo selittää, sire."

Kuningatar huusi:

"Rouva de Misery!"

Kamarirouva tuli taas.

"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi kuningatar.

"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."

"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva de Misery. Hankkikaa parempia tietoja."

Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.

"Rouva Duval!" sanoi hän.

"Madame!" kuului joku ääni.

"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"

"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.

"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.

Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:

"Laurent!"

"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.

"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen palasi", selitti rouva de Misery.

"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi tänne?"

"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.

Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään, ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.

Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan. Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar kylmästi:

"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"

"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en mitään!"

"Sittenkin..."

"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni. Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani kautta, joutuisin epätoivoon!"

Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.

"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.

"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."

"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.

"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"

Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.

"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta tänä aamuna kello kuusi!"

"Madame!"

"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin eteen kuin kerjäläinen."

"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän näköisenä. "Olin siis oikeassa."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."

"Missä suhteessa, madame?"

"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin aikaan tulitte kotiin, madame?"

"Hm!" mutisi kuningas.

"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä, että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani. Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä, että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen näköisenä kuin miettisi vastausta.

"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään, "mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."

"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas. "Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte hyvinkin, etten minä siitä välitä."

"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.

"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta, niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia, kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."

Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi, että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä oikein alkanutkaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."

Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.

"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut? Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet? Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne, minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin, etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se tapa meille molemmille maksaa."

Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne lausuttiin.

"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame, että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"

"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney, joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia, ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija, kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja kurjuuden kiusauksille."

"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.