Part 8

Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.

Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.

Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen... mikäli asiaa ymmärrän, oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.

Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse kerrassaan mitään.

Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat ranskalaisia?

Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta. Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti, kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset. Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja sitten todellakin, -- jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin naisen kanssa?

Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.

Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria, kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja sanoi englanninkielellä:

"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia; tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."

"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."

"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"

"Tuntuu kyllä, madame."

"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"

"En minä univormuista paljoa tiedä."

"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"

Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.

"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä, "minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa. Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."

"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme jotakin sanomista."

"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni kuitenkin olisi teille kiusallinen..."

"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä pyytäneet seuraamme."

"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.

"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."

"Te siis olette meitä luullut... Puhukaa vain suoraan."

"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."

"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."

"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."

"Mitä on tapahtunut?"

"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."

"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."

Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin olkapäälle.

Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée, johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt niin kauas taaksepäin kuin sopi.

Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut väliaisan ja vetohihnan väliin.

Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.

Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän nousi takaisin vaunuihin.

Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja hän itsekin lämpenisi.

Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.

Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti. Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.

Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.

Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.

Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:

"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"

Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.

Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa; pelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.

Mutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.

Kajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli kosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen tottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän olentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut mistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää uskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä, vaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään edes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä hölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin luuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden louisdorin ja kohteliaan sanan.

Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään ja sydäntään.

Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät, koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.

Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään kuiskaten.

Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän kuuli:

"Myöhäinen aika... portit... tekosyynä retkeen..."

Vaunut pysähtyivät taas.

Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä. Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.

Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan niin pian kuluttanut?

Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:

"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."

"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.

"Paraatikentälle."

"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.

"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.

"Tietysti, kun kerran kuulit."

"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen virnistäen.

"Aja nyt vain."

Piiska läjähteli jälleen.

"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."

"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."

"Teidän jalomielisellä avullanne."

"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.

"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."

"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää nimenne."

"Nimeni?"

"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"

"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"

"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten, kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."

"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.

"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.

"Georges", mutisi nuorempi nainen.

"Ja asuntonne?"

"Prinssihotelli Richelieun kadulla."

Samassa vaunut pysähtyivät.

Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.

"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."

"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.

"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"

"Ette, pysykää vaunuissa."

"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"

"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme, mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"

"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."

"Kunniasanaa mistä?"

"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin Pariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."

"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani. Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"

Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin. Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.

"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli tekee."

"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.

Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.

Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.

VI

PÄÄSYKIELTO

Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.

"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat naiset yhtaikaa.

"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.

"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."

Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.

Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie, joka johtaa puutarhaan.

Pian oltiin perillä.

"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.

"Koputetaan, madame."

"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."

"Kyllä minä kutsun hänet."

Ja Andrée lähestyi porttia.

"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että huudettaisiin.

"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen kauhistuneena.

"Ei ole, ei."

Nyt astui toinen nainen portin luo.

"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.

Ei vastausta.

"Laurent!" toisti nainen koputtaen.

"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.

"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.

"En avaa."

"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana meille avata?"

"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."

"Kuka te olette?"

"Kukako olen?"

"Niin, kuka?"

"Entä te?" kysyi ääni.

Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä, vaan täytyi vastata.

"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja tahdomme päästä huoneisiimme."

"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent: jätän teidät portin taakse."

"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi toisen kättä.

Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:

"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi olla kaukana."

"En voi jättää paikkaani."

"No lähettäkää joku muu."

"Ei ole ketään."

"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"

"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä makuupaikan löydän."

"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen. "Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."

"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä vuodessa -- ei se riitä."

"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."

"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"

"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"

"Kuningas."

"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme hukassa!"

Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.

"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.

"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."

"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"

"Ette mistään. Se on niin päätetty."

"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"

Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.

Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.

Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.

Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.

Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.

"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.

"Mutta silloin puhutte totta."

"Uskotaanko minua?"

"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."

"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."

"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"

"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"

Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.

Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.

Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!

"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.

"Tunnen sen", sanoi vanhempi.

"Se on..."

"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."

Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:

"Laurent!"

"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.

"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.

"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"

"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"

"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."

"Jaha; hyvää iltaa, neiti."

"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.

"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.

"Ei suinkaan."

"No sisäänkö pyritte?"

"Hyvin mielellämme."

"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"

"Kyllä, kyllä."

"No?"

"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."

"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."

Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.

"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.

"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.

"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."

"Kuka on pannut?"

"Kuningas."

"Kuningasko?"

"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."

"Ja sille on annettu määräys..."

"Kova, siltä ainakin näyttää."

"Hitto vie, koetetaan sovitella."

"Millä tavoin?"

"Annetaan sille veijarille rahaa."

"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."

"No tarjotaan kalunoita!"

"Olen jo tarjonnut."

"No?"

"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."

"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."

"Mitä aiotte?"

"Minä nostan melua."

"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"

"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

"Voi, voi!"

"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."

"Koetetaan."

Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:

"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."

Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.

"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

"Kuningas."

"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."

"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."

"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."

"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.

Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen käteensä.

Tämä ei vastannut mitään.

"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken kuluttua.

"En voi arvata", vastasi kuningatar.

"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa. Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään. Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"

"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua vastaan."

"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa..."

"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on vihamies kuninkaan likellä."

"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti. Mutta nyt minulla on aatos!"

"Antakaa heti kuulla!"

"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."

"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."

"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"

"Kuka hän?"

"No tietysti Provencen kreivi!"

"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"

"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi... mitä hän itse ei voi?"

"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"

"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä. Tulkaa mukaani, rakas käly."

"Minne te viette?"

"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron, mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi, sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne, käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään oikealle!"

Niin lähdettiin liikkeelle.

"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi..." alkoi taas kuningatar.

"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa, hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."

"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."