Part 31
"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."
"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?" huudahti kuningatar.
"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.
"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."
"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.
"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de Crosne."
"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."
"Hän oli juuri äsken täällä."
"Sen tiedän."
"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.
"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"
Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti saada itselleen ystävä.
"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä puhutella."
"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä kreivitärtä edes silmäyksellä.
Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti olevansa poliisiministerin nähtävänä.
"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi herra de Charny on taistellut?"
Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.
"Erään aatelismiehen kanssa, joka... Mutta hyväinen aika, madame, nythän on enää tarpeetonta... Molemmat vastustajat ovat tällä hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne läsnäollessa."
"Täälläkö?"
"Niin, juuri täällä... Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä minuuttia sitten."
"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.
"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei ollut heti kaikkea ymmärtänyt.
"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."
Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti tulisinta kiukkua.
"Se on sopimatonta... säädytöntä", sanoi hän. "Mitä... Amerikan tavat tänne Versaillesiin... Mutta sitäpä minä en siedä."
Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.
"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa", kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei, ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että veljenne oli taistellut."
"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.
"Miksi hän on tapellut?"
"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.
"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."
"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän majesteettianne."
"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla minua palvellut?"
"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."
Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.
"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"
Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.
"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"
"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."
Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.
"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo Taverneyt, mutta kultaa myös."
"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte? Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"
XXXIX
KIUSAAJATAR
Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä, kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.
Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.
"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."
Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.
"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa, sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."
"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."
"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa, "mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."
"Velvollisuutta..." toisti kuningatar hämmästyneenä.
"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."
"Vai niin... vai kaulanauhaa... Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi Marie-Antoinette nauraen.
Böhmer pysyi vakavana.
"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.
"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."
"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.
"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte uskollisena kaikuna.
"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa... Voisitte väittää, että sen kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."
Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja Bossangea.
"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."
"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.
"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.
"Kelle?" kysyi kuningatar.
"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."
"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa kuin ettei voida mitään sanoa?"
"Madame!"
"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."
Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.
"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."
Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:
"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä maasta tuo lähettiläs on tullut?... Ei, se kai olisi liikaa, mutta ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta..."
Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.
"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.
Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.
"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan lähettilästä, Böhmer."
"On tullut tätä varten erityinen, madame."
"Teidänkö luoksenne... salaa?"
"Niin, madame."
"Kuka se on?"
"Herra de Souza."
Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:
"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."
"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle luvan niistä puhua..."
"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.
Bossange kumarsi syvään.
"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden katseen Jeanneen päin.
"En, madame."
"Kauniita timantteja!... Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä mukaansa."
"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.
Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän lippaan, jossa koristetta säilytettiin.
"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan huvittaa, kun olette nainen."
Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella. Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia, milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä virtaavan.
"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.
"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.
Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän siis tutki koristetta kauan ja sanoi:
"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään -- teidän majesteettinne."
"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi Marie-Antoinette.
"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame, ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden, että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt tarjouksemme."
"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten kadu."
"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."
"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.
Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.
"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."
"En tiedä", mutisi Jeanne.
"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.
"Katselisin vaikka aina, madame."
"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."
Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:
"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."
Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.
"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.
Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.
"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"
"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."
"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."
"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."
"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."
"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.
"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"
"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin nytkin", huomautti Jeanne.
"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."
"Voi jospa minulla olisi!..."
Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias sanomatta jättäminen.
Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.
Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:
"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"
"En... en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.
He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.
"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.
Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.
"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin. Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."
Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.
"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.
Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja huumaustensa valtaan.
"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"
Kreivitär katosi näkyvistä.
XL
KAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA
Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.
Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.
Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.
"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."
Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."
Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.
Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.
"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.
"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.
"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa minut."
"Sitten?"
"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa hänet vastaan."
Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:
"Antakaa monseigneurin tulla."
Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.
Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa, lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.
Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia. Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä kuin puolitiessä rikkautta kohti.
Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa siihen.
Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä, outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien, kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.
Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.
"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"
"Kuten näette, monseigneur."
"Ja tyytyväisenä?"
"Ihastuneena."
"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"
"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."
"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että kuningatar on puhellut kanssanne kauan."
"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."
Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi mielensä.
"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä vastustaa."
"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."
"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren seurassa?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi.
"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"
"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."
"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.
"Kiittämätön!"
"Todellako?" huudahti kardinaali.
"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Olen puhunut teistä."
"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.
"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"