Part 3

Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä kyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.

"Oi-oi", voihki hän.

"Mikä nyt tuli?" kyseltiin häneltä.

"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!"

Ja hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi kyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.

Vaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi nuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin vanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.

"Asia on perin yksinkertainen, messieurs", selitti Cagliostro. "Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä, nuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi."

"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi", hoki vanhus kiihkeästi.

"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen", vastasi Cagliostro.

Kaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut rouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus ja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär katseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti käsiään, nuorentui itsekin näkemästään.

Kun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista Cagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi nopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:

"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo ihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia."

"Se merkitsee", huomautti Hagan kreivi, "että saadakseen nuoruutta kahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki."

Kaikki alkoivat nauraa.

"Ei", väitti Condorcet; "se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä viisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää kuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden."

"Vedenpaisumus!" sanoi Lapeyrouse.

"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut toisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli neljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua suojelemaan ajan hävitykseltä."

"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian perille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon, jotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen minä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä -- sellainen nainen tai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa tätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen tipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla sulon ja tarmon asteella."

"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?" kysyi Hagan kreivi.

"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat kasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän pysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa riutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä. Silloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan kuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa -- kun ruumista kuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit -- pysähtyy kasvu kolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen viiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai kaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä, käydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri sillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on hallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa huomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon tuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin kyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa."

"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!" huudahti kreivitär, "miksi siis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut kahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?"

"Siksi, hyvä kreivitär", vastasi Cagliostro hymyillen, "että mielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja täyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen."

"Vai siksi!" sanoi kreivitär.

"Ihan totta, madame", jatkoi Cagliostro, "sillä kaksikymmenvuotias miellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen vanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja kuusikymmenvuotiaita miehiä."

"Myönnän, monsieur", sanoi kreivitär. "Ja turhaa olisikin kiistää elävää todistusta vastaan."

"No sitten minä olen hukassa", vaikeroitsi Taverney; "liian myöhään kävin asiaan käsiksi."

"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi", huomautti Lapeyrouse suorapuheisesti kuten ainakin merimies, "ja usein olenkin kuullut sanottavan, että marskilla on jokin resepti..."

"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta", sanoi Hagan kreivi nauraen.

"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?" kysyi rouva Dubarry.

Vanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja kiirehti vastaamaan:

"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?"

"Kyllä, tietysti me tahdomme."

"No niin, minä säästän itseäni."

"Kas vain!" huudahti seurue.

"Siinä se resepti on", vakuutti marski. "Minä väittäisin vastaan", sanoi kreivitär, "ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron reseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät vielä ole lopussa."

"Kyselkää, madame, kyselkää."

"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte elämän vettänne, eikö niin?"

"Juuri niin, madame."

"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien..."

"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame."

"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?"

"Kuten näette."

"Siinä tapauksessa te, monsieur", muistutti Condorcet, "todistatte enemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy."

"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?"

"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että elämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on neljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana."

"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan kuollut."

"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten Akilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet ampumalla nuolen hänen kantapäähänsä."

"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli", myönsi Cagliostro.

"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?"

"Valitettavasti."

"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet kolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?"

"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata perusteluitani."

"Tarkkaan kyllä."

"Me tarkkaamme myös."

"Niin, niin", toistivat muutkin.

Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja valmistui kuuntelemaan.

Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.

"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia, näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki.

"Ja terveyden ehtona on..."

"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.

"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä kaikkein paras ravintojärjestys?"

"Kukapa sen tietää?"

"Te, kreivi."

"Niin kyllä, mutta..."

"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.

"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu, minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."

"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."

"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.

"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"

"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."

"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.

"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta palatkaamme elämänveteen."

"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.

"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin. Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta. Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista; sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda, enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei mitenkään juoda."

-- No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset. Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani, luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.

-- Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.

-- Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.

Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.

"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"

"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."

"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin arvoinen."

Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.

"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein. Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden, että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa. Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan, niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä, minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt kolmetuhatta vuotta."

"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."

Cagliostro ei vastannut mitään.

"Herra marski", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, "kun herra kreivi de Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa seuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi, ja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen kuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän. Mutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta laivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin ja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani vapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja Brestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan."

Cagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen, kasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se vaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija ei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen palvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan, ja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä oivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä matkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee itse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan retken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.

Yhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja ojensi kätensä vanhalle marskille.

"Hyvästi, rakas Lapeyrouse", sanoi Richelieun herttua.

"Vain näkemiin asti, herttua", vastasi Lapeyrouse. "Tuntuu todellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon ympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta. Sitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä."

"Neljä tai viisi vuotta", ihmetteli marski. "Miksi ette samalla sano neljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja siksi sanonkin teille: jääkää hyvästi."

"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä", nauroi Lapeyrouse; "hän lupaa teille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de Cagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle jumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin niitä hankkinut tynnyrillisen _Astrolabe_ laivalleni. Vielä yksi suudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan saan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin."

Ja hän lähti salista.

Cagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.

Saliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla, hänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä niille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.

Sitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen ovi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.

Lapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan, jolta ei koskaan palannut.

Kaikki kuuntelivat.

Kun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin yliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.

Tämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä värisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä kesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.

"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?"

Tässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.

Cagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet syvistä mietteistä.

"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai armotonta totta."

"Kuinka niin?"

"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de Lapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille _hyvästi_ eikä _näkemiin_."

"No mutta", hätkähti Richelieu ja kalpeni. "Mitä ihmettä te nyt sanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?"

"Tyyntykää, herra marski", rauhoitti Cagliostro, "eihän tämä surullinen ennustus teitä koske."

"Mitä tämä on?" huudahti rouva Dubarry. "Lapeyrouse-parka, joka juuri suuteli kättäni..."

"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään ei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä", sanoi Cagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka oli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat taittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.

Kaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.

Keskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä kasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka tuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään Cagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan oraakkelin pettämättömistä ennustuksista.

Sillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi herra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään merkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään palvelijoista kuuntelemassa.

Mutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä järjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin vanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa pääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.

Hän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että pöytäseura sai olla ihan rauhassa.

"Siinä tapauksessa", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin rauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu, "siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen."

Cagliostro pudisti päätään.

"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin", yhtyivät siihen herrat.

"Niin, sitä me todellakin pyydämme."

"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille mainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin retkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin Sandwich-saarilla."

"Niin, niin, tiedämme", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin sanoilla.

"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on kelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti suunnitellut hänen reittinsä."

"Aivan oikein", puuttui puheeseen Hagan kreivi. "Ranskan kuningas on etevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?"

"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla", vastasi markiisi. "Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti. Silloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat asian ytimen."

"Se olkoon opiksi, herra markiisi", huomautti Hagan kreivi hymyillen.

Condorcet punastui.

"Ei mitenkään, herra kreivi", vastasi hän, "se on vain pelkkä mietelmä, filosofinen yleispäätelmä."

"Hän siis lähtee?" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki yksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa uraltaan.

"Niin, hän lähtee", toisti Cagliostro. "Mutta niin kova kiire kuin hänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa laivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä."

"Sepä vahinko", sanoi Condorcet, "sillä juuri nyt on sopiva lähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu olisi ollut parempi."

"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de Condorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo."

"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?" lausui Richelieu.

"On", vastasi Cagliostro. "Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri. Näen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen, kovaksi onnekseen."

"Mitä? Kovaksi onnekseen."

"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe", sanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.

"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?"

"Ei."

"Eikä kukaan häntä tunne?"

"Ei."

"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää."

Vieraiden kesken kuului kauhun hälinää.

"Entä hän... hän... Lapeyrouse?" kyselivät monet äänet läähättäen.

"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi vuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten..." [Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de Lesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan. _Tekijä_.]

"Sitten...?"

"Vuodet vierivät."

"Entä sitten?"

"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia maita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin Kreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran viemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky, vieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä. Voi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin sinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa löytämään; varo tuntemattomia saaria."

Hän vaikeni.

Hyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä kaikuessa.

"Mutta miksi ette häntä varoittanut?" huudahti Hagan kreivi joutuen, kuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan myllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.

"Juuri niin", yhtyi siihen rouva Dubarry, "miksi ei riennetä, koeteta saada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee edes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski."