Part 28

"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."

Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:

"Sire, kertomus on valmis."

"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"

"_Etteniotnako_?" kysyi herra de Crosne.

"Niin."

"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."

"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"

"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani valmiina."

"No miksi ei ole vangittu?"

Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.

"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.

"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää siis."

Kreivi kumarsi.

"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa pian ja lyhyesti."

"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."

"Sitä juuri tahdonkin."

"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan: ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi onneksi pistävät kyntensä totuuteen..."

"Totuuteen?"

Herra de Crosne kumarsi vaieten.

"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta sen olin hänelle sallinut."

"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.

Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.

"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.

"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."

"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"

"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."

"Pitää yhtä, sanotte?"

"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista..."

"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Te erehdytte, herra de Crosne."

"En luulisi, sire."

"Olette saanut huonosti tietoja."

"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä, huutonsa."

"Hänen huutonsa!"

Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.

"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.

"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?... Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"

"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."

Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.

"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"

"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."

"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."

"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt..."

"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa..."

"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä saattamaan."

"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."

"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."

Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.

"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso ja ystävä... Sen epäilyksen tahdon poistaa."

Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.

"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa kuningattaren luona tai huoneissaan."

"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään naisen kanssa."

"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."

Upseeri meni.

"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni tehdä."

Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin. Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan; Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se olisi sopinut itse Momus jumalalle.

Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen prinsessa oli tulossa.

XXXV

LAMBALLEN PRINSESSA

Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.

Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.

Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi repivää tuskaa.

"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen mieleensä.

"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.

Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi ajatuksiaan.

"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä äänellä.

"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."

"Odotan, sire."

"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa tarkoin."

Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä.

"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."

"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.

"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä totuuden perille."

"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa koruttomasti.

"Mitä varten te Pariisiin menitte?"

"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."

Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui mielenliikutuksesta.

"Yksinänne?" sanoi hän.

"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."

"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI, innoissaan tarttuen hänen käteensä.

"Niin, sire."

Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.

"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."

"Ja hän puhuikin totta... No nyt... minusta tuntuu kuin jälleen hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."

"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.

"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire..."

"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan teille."

Lamballen prinsessa hymyili.

"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."

"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta minulta sitä ei ole poistettu."

"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"

"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."

Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.

Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:

"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"

"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin olimme astuneet sisään..."

"Yhdessäkö?"

"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin, missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi edemmäksi."

"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.

"Niin, monsieur."

"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.

"Emme, monsieur."

"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas, mielessään vielä hitunen levottomuutta.

"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi kädessä."

"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä sanotte, veljeni?"

"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa vastatodistuksesta.

"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra de Crosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "Mitä Lamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."

"Ja siitä seuraa..." sanoi Provencen kreivi.

"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."

"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti värähtäen.

"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti määrään sen heittiön vangittavaksi."

Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.

"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen oli?"

"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."

"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden avain."

"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli kääntynyt.

"Akkain juoruja..." mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin velho, joka päästää lumouksesta."

"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut teille tuntevansa sen naisen?"

"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."

"Niin, niin, anteeksi."

"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."

"Se on rouva de la Motte-Valois."

"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.

"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha tietoja saada; perin ovela nainen."

"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis kuningas vähänkin haluaa..."

"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."

"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen prinsessa.

"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota olentoa tapaamaan."

"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.

"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta syyttäjäini oveluus..."

Tällöin hän katsahti lankoonsa.

"Ja tuomarieni suoruus..."

Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.

"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."

"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."

"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."

"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen päälle. "Täällä!"

"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin huhuttiin kaikenlaista..."

Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.

"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.

"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva, oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on täällä."

"Ei, ei... Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."

"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt? Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun tiedätte kaikki, sanokaa..."

"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.

"Ihanko totta?"

"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."

"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta, voinee kuningas sallia hänen todistaa."

"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys... se kai riittää."

"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi kuningatar prinsessalle.

Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään, mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan työhuoneeseen.

Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään, pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa tai kunnioitusta.

"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse, "olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."

Jeanne oli vaiti.

"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus sellaisena kuin se mieleenne muistuu."

Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi todistajaan.

Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen, hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.

"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen majesteettinsa pieninkin mieliteko."

Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä. Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena, ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan pyysi tai oikeastaan salaa vaani.

"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"

Kuningas ei liikahtanutkaan.

"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.

"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti totella."

"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo, ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä hyväksyn sen."

Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin. Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi anteeksi, että oli vaivannut häntä _tyhjän tähden_, -- lisäsi hän.

Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella, joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.

Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte, jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.

"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin. Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin hyvää ja istukaa tuohon."

Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta, kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.

XXXVI

KUNINGATTAREN LUONA

Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.

Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa. Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen, ja sanoi:

"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan hurmiosaliksi... sehän sen nimi on?"

"Niin, madame, hurmiosali."

"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet kuningattaren myös toisessa salissa."

"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa, rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis, kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen..."

Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin äskenkin.

"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta minä luulin..."

"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena, "tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar, eikö niin?"

"Aivan niin, madame."

"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä joku prinsessa?..."

Huoneeseen astui rouva de Misery.

"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi kamarirouva.

"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"

"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée tervehtien viehkeästi.

Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.

Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.

Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät luotuina rouva de la Motteen.

"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."

"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.