Part 24
"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa puolesta on sellainen maine..."
"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn vuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille."
"Niinkö?" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.
"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi sopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta."
"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouva Dubarrylle. Kyllä tiedän."
"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo kaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua haluta ostaa."
"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?"
"Herra Corno!"
"Taitavasti, monseigneur, viisaasti."
"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet."
"Bossange on minulle kaukaista sukua."
Don Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys, jolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan palvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin. Don Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:
"Ajakaa pois ne herrat!"
Palvelija peräytyi pari askelta totellakseen.
"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä", huomautti lähettiläs.
"Herran nimessä!" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, "suokoon monseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun ei saa sitä peruutetuksi."
"Tehkää, niinkuin tahdotte", vastasi don Manuel kylmästi.
Beausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.
"Taitaa käydä hullusti", sanoi don Manuel.
"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon."
"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme vain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan ranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki."
"Minäpä riennän hätään."
"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä."
"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet."
"Sama se, lempo soikoon!"
Beausire lähti huoneesta.
Ducorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden käytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden puolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi. Arvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina alasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti hämmästyen.
"Te täällä!" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.
"Kuinka herttainen te olette!" sanoi Ducorneau. "Siis täällä te tunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?"
"Kuulkaa nyt", sanoi Bossange, "jos olemme olleet vähän erillämme, niin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus."
"Juuri sitä varten tulinkin."
"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?"
"Kuulun."
"Antakaa minulle muutamia tietoja."
"Mitä ja mistä?"
"Itse lähetystöstä."
"Minä olen sen sihteeri."
"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä."
"Tulen juuri hänen puolestaan."
"Hänen puolestaan! Sanomaan... mitä?"
"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät herrat."
Jalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.
"Koska nähtävästi", jatkoi Ducorneau mahtavasti, "olette käyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti."
"Mutta kuulkaahan kuitenkin..."
"Se on suotta", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi kynnykselle. "Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt teitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä."
"Herra sihteeri..."
"Totelkaa", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.
Lähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen yhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.
"Kas niin", sanoi hän, "ei siitä kaupasta tule mitään."
"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!" mutisi Böhmer, joka itse oli saksalainen.
"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta livreä", sanoi sihteeri, "niin sietää olla niinkuin tahtoo."
"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer", sanoi Bossange huokaisten, "että olette liikeasioissa liian jäykkä."
"Ellei meillä ole hänen rahojaan", väitti itsepintainen saksalainen, "ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme."
Nyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.
"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?" sanoi hän ivallisesti. "Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita kun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti hänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita, jotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se oli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian kaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin kuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen vuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei ole lapsia. Siinä näette."
Ja Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä ja sanoi:
"Korjatkaa tämä asia, niin saatte..."
"Täällä ei huolita lahjoista", keskeytti Ducorneau ja painoi portin kiinni.
Saman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:
'Monseigneur!
Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on ollut onni kiinnittää huomiotanne.
Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä kunnioituksesta j.n.e.
_Böhmer_ ja _Bossange_.'
"Kas niin", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, "nyt on kaulanauha meidän."
"Ei vielä, ei vielä", vastasi Beausire. "Ei ennen, kuin olemme sen ostaneet. Ostetaan se!"
"Kuinka?"
"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin on siis toimitettava Ducorneau täältä pois."
"Millä tapaa?"
"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen tehtävä. Minä pidän siitä huolta."
"Nyt erehdytte", sanoi don Manuel. "Hän saa olla takuunamme."
"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa."
"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti."
"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla."
Tämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka kumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten hän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi. Mutta don Manuel viittasi häntä jäämään.
"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta", sanoi Beausire. "Te olette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen. Istuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille anteeksi."
"Huh, kuinka vaivaloista on myydä", huokasi Böhmer.
"Kuinka vaivaloista on varastaa", tuumi Beausire.
XXIX
KAUPPA
Lähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer näytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen kauneuden loistaa parhaalta puolelta.
"Mitä kokonaisuuteen tulee", sanoi Beausire, jolle don Manuel oli puhunut portugalinkielellä, "ei herra lähettiläällä ole muistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian laita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista, jotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia."
"Vai niin!" ihmetteli Böhmer.
"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te; Brasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin lapset täällä lasinpalasilla."
Don Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti merkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita ei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. "Semmoisenaan tämä kaulanauha", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen herra oli niin etevä jalokivien tuntija, "semmoisenaan se on kuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa."
"Se on totta", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsi Beausire:
"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on kuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään toimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut. Timantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta."
"Kuusitoista sataa tuhatta livreä."
Beausire toisti tämän summan lähettiläälle.
"Siinä on sata tuhatta liikaa", vastasi don Manuel.
"Monseigneur", sanoi jalokivikauppias, "vaikeaksi käy arvioida, mitä liikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen valmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että siitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä."
"Sata tuhatta livreä liian kallis", toisti itsepäinen portugalilainen.
"Ja kun monseigneur niin sanoo", lisäsi Beausire, "niin se on hänen varma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi."
Böhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista kauppiasta kuin ostajan tinkiminen.
"Minun ei sopisi", sanoi hän hetkisen epäröityään, "suostua vähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai tappion."
Don Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja nousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.
"Lupaan puhua herra Bossangelle", sanoi viimemainittu.
"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Beausire.
"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta viisitoista sataa tuhatta."
"Niin juuri."
"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?"
"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa", vastasi Beausire oikein portugalilaiseen tapaan. "Mutta hän ei aina suvaitse niellä sitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä."
"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on neuvoteltava yhtiömieheni kanssa?"
"Selväähän se on, herra Böhmer."
"Selvää kyllä", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin kysymys oli hänelle tulkittu, "mutta minulle on tarpeen pikainen ratkaisu."
"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa, suostun minä jo ennakolta."
"Hyvä."
"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?"
"Meidän puolestamme."
"Eikä siis jää muuta", sanoi Böhmer, "paitsi tietysti herra Bossangen suostumusta..."
"Se tietysti tarvitaan."
"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista."
"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia", sanoi Beausire. "Missä muodossa haluatte kauppahinnan?"
"Jos sopii, niin käteisenä", vastasi Böhmer nauraen.
"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?" kysyi Beausire kylmästi.
"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa kovana rahana!" sanoi Böhmer huoaten.
"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer."
"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa osaa kohta käteisesti."
"Se on kohtuullista."
Ja Beausire kääntyi don Manueliin päin.
"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herra Böhmerille?"
"Sata tuhatta livreä", vastasi portugalilainen.
"Sata tuhatta livreä", toisti Beausire Böhmerille, "kun kauppa päätetään."
"Ja loput?" kysyi Böhmer.
"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi jos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu Lissabonista tänne."
"Meillä on asiamies Lissabonissa", huomautti Böhmer, "ja jos hänelle kirjoittaisi..."
"Oikein", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, "kirjoittakaa vain ja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista sataa tuhatta livreä."
"Monsieur..." änkytti Böhmer hämillään.
"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?"
"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät tyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?"
"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja kolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta. Silloin teidän jo sopii tehdä hauska matka."
"Lissaboniin?"
"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista miljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?"
"Onhan se niinkin, mutta..."
"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne tulen minä tai virallinen sihteerimme."
"Itsekö minä vien sinne timantit?"
"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä vekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin."
"En tiedä... luulen melkein... parasta olisi matkustaa..."
"Sitä minäkin", sanoi Beausire. "Kauppa tehdään täällä, te saatte käteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja viette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne Lissabonissa?"
"Herrat Nunex Balboan Veljekset."
Don Manuel kohotti päätään.
"Nehän ovat minun pankkiirini", sanoi hän hymyillen.
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit", toisti Beausire, myös hymyillen.
Böhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän kumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin ajatus sai hänet viivähtämään.
"Mikä nyt on?" kysyi Beausire levottomasti.
"Onhan ehdoista sovittu?" sanoi Böhmer.
"Täydellisesti."
"Paitsi että..."
"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu."
"Ja paitsi erästä tapausta", lisäsi Böhmer.
"Ahaa! Vai teillä onkin este!"
"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto on niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut."
"Puhukaa nyt vain suoraan!"
"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen majesteetilleen Ranskan kuningattarelle."
"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?"
"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään Ranskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä annettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto ja uskollisuus."
"Se on oikein", sanoi don Manuel arvokkaasti. "Ja toivoisin, että portugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer."
"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän ylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra Bossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen kieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän lykkäystä."
"Ja meidän ehtomme", sanoi Beausire, "ovat seuraavat: sata tuhatta livreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas jätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa teitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu kolmessa kuukaudessa ja vapaa matka."
"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur", sanoi Böhmer ja kumarsi.
"Malttakaa vielä!" sanoi don Manuel portugalinkielellä.
"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.
"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin [kymmentä frangia vastaava kultaraha. -- _Suom._] sormus sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."
"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo ottanut lukuun."
Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.
"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"
"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasi Beausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de Souza."
"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"
"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista, jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla papereilla mitään arvoa."
"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa portugalinkieltä... Te olette hullu."
"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."
"En ikinä, siihen en suostu!" huudahti don Manuel. "Ettäkö minä palaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä."
"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan papereihin."
"Vaikka niissä on Souzan nimi!"
"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!" huudahti Beausire ja löi kämmenensä yhteen.
"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn", väitti don Manuel.
"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies", sanoi Beausire kamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. "Tiedätte kai, mistä on puhe?"
"Kyllä."
"Kuuntelitte?"
"Tietysti."
"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?"
"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa."
"Minkä perusteella?"
"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että hotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä."
"Entä sitten?" kysyi don Manuel.
"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit vieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä mielin Portugaliin."
"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs", huomautti kamaripalvelija, "vai mitä arvelee herra ritari Beausire?"
"No siinä on kerrankin järkevä mies!" huudahti Olivan rakastaja.
"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte", sanoi don Manuel jokseenkin kylmäkiskoisesti.
"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista", vastasi Beausire, "tämä sukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle kahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra Böhmeriä ja siihen se retki päättyy."
"Sitä en tarkoittanut", sanoi kamaripalvelija. "Minä kuvittelin, että herrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin."
"Hyvä sekin!"
"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee kannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen. Lippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi hallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on niin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia."
"Ahaa, nyt alan ymmärtää", sanoi portugalilainen.
"Jo on aikakin", mutisi Beausire.
"Siinä on vain huomattava", jatkoi don Manuel, "että timanttien kavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan katselemaan merta, niin joutuu hirteen."
"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta", myönsi päällysmies, "mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu."
"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan", sanoi Beausire. "Nyt ajatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin mallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät olleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin olisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää."
XXX
SANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO
Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.
Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"
"No mitä?"
"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."
Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:
"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."
"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"
"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet", sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä. "Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"
"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan? Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."
"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle", sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin raakoja."
"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."
"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä, vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"
"En tosiaankaan, monsieur."
"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en sotilasta, vaan kuningatarta."
"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."
"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.
Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen riemusta.
"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"
"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.
"En tiedä."
"Se pitää tietää; riennä heti."
"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja pakkaamisessa on aika työ."
"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta... Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."