Part 23

"Avaimet esille, hyvät herrat", sanoi pankinpitäjä. Kukin otti taskustaan pienen avaimen ja aukaisi yhden niistä kahdestatoista lukosta, joilla pöydän kaksinkertainen pohja oli suljettu, niin ettei yksikään tämän oivallisen seuran jäsen päässyt tutkimaan kassaa ilman yhdentoista toverinsa lupaa. Nyt alkoi kassan tarkastus.

"Sata yhdeksänkymmentä kahdeksan louisdoria paitsi vararahastoa", ilmoitti pankinpitäjä, jota oli pidetty silmällä.

"Antakaa ne herra Beausirelle ja minulle", sanoi don Manuel. "Siinä ei liene liikaa?"

"Antakaa meille kaksi kolmannesta ja jättäkää viimeinen kolmasosa lähetystön muulle väestölle", ehdotti Beausire jalomielisesti, saaden osakseen yleistä suosiota.

Tällä tapaa don Manuel ja Beausire saivat sata kolmekymmentä kaksi louisdoria, ja kuusikymmentäkuusi varattiin muille ja nyt hajaannuttiin, kun ensin oli sovittu huomisesta yhtymäpaikasta.

Beausire kääri dominon kainaloonsa ja kiirehti juosten Dauphine-kadulle, missä toivoi tapaavansa jälleen neiti Olivan kaikkine entisine hyveineen ja uusine louisdoreineen.

XXVI

LÄHETTILÄS

Seuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin kautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden vaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että kipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme ruhtinaallista vauhtia.

Vaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen. Portilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin huoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas tavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty Pariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen kuin portinvartija loistoasussaan.

Vaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden uteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin kunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa puhetta portugalinkielellä.

"Kuka te olette?" keskeytti juro ääni sisältä, myös portugalinkielellä, mutta osaten sitä.

"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija."

"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri! Mistä täällä astutaan sisään?"

"Tästä, monseigneur, tästä!"

"Ikävä vastaanotto", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel, arvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.

"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi", sanoi lähetystön sihteeri mongertaen portugalinkieltä, "mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri saapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne. Olin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani sain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata huoneet, joissa nyt sytytetään valoa."

"Hyvä, hyvä!"

"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa persoonassaan."

"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on saatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut makuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten kääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni."

Sihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:

"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös."

"Niin", mutisi lähetystön sihteeri, "minun on myönnettävä, herra sihteeri, että ääntämiseni..."

"Sen kyllä kuulen", myönsi Beausire häikäilemättä.

"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän tilaisuutta hyväkseni", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan, "luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun niin pahasti mongerran portugalinkieltä?"

"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti."

"Minäkö?" huudahti toinen riemuissaan. "Minähän olen pariisilainen Saint-Honorén kadulta."

"Se sopii mainiosti", sanoi Beausire. "Mikä taas onkaan nimenne... Ducorneau, eikö niin?"

"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen pääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se ilahuttaa minua suuresti."

"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että tunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia sihteeriä lähetystöömme."

"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen onnellinen tapaus."

"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!"

"Riennetään."

Ja he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla riisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu parturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi muutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa paloi hyvä tuli.

"Astukaa sisään, herra sihteeri", sanoi lähettiläs, joka asettui suureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.

"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?" kuiskasi sihteeri Beausirelle.

"Ei, ei, jatkakaa te vain."

Ducorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.

"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du Corno."

"Hän luulee minua portugalilaiseksi", tuumi lähetystön sihteeri ihastuneena ja puristi Beausiren kättä.

"Kuulkaapa", sanoi Manuel, "saako täällä illallista?"

"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain muutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka toimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne."

"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno."

"Niin, monseigneur... mitä minuun tulee, niin saanen teidän ylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä, niin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada."

"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!" sanoi Beausire hilpeästi.

"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni", vastasi kainosti tämä kelpo mies, jonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta, kynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.

"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno", sanoi lähettiläs. "Tuokaa tänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle."

"Niin suuri kunnia..."

"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta olen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista."

"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani."

"Te olette parhaassa kunnossa", sanoi Beausire.

"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni", vastasi Ducorneau.

"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää illallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon."

Ducorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen ylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia liikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria tarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.

"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?" kysyi don Manuel.

"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin hänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies."

"Entä portinvartija?"

"Hänestä täytyy päästä eroon."

"Sen otan minä toimittaakseni."

"Ja hotellin muut palvelijat?"

"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme."

"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?"

"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä oli oma talonsa."

"Entä kassa?"

"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."

"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita ystäviä."

"Vaiti! Hän tulee jo."

Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus, voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.

"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.

"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa, uunivalkean hohteessa."

"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."

"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän kohdalle.

"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa pöytää."

Ducorneau istuutui.

"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?" kysyi lähettiläs.

"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona."

"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?"

"On, täysin hyvässä, monseigneur."

"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?"

"Ei minun tietääkseni."

"Onko jäänyt velkoja?... Sanokaa vain... Jos olisi velkoja, niin ensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka sitoumuksista menen täyteen takuuseen."

"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme viikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää sen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne sata tuhatta livreä."

"Sata tuhatta livreä!" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel ilosta hätkähtäen.

"Kullassa", lisäsi sihteeri.

"Kullassa", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä kamaripalvelijakin.

"Niin että", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan, "kassassa nyt on..."

"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra sihteeri."

"Se on vähän", sanoi don Manuel kylmästi. "Mutta onneksi on hänen majesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille, ystäväni", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, "että Pariisissa joudumme tiukalle."

"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin", vastasi Beausire kunnioittavasti.

Tämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että lähetystön hilpeys yhä yltyi.

Hyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa ja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain pirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin kymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka Saint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä kuin halpoja kotimaisia.

Ducorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle toimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin portugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja oli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty ja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa ja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen kumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran oksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.

Beausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia viinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen valtaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista herrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti _päällysmies_ täsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.

Huomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät vielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että portinvartija nukkui.

XXVII

HERRAT BÖHMER JA BOSSANGE

Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat, pihalla hyppelevät hevoset -- kaikki osoitti eloa siellä, missä päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan pelon aiheena.

Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.

Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon, kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä, joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.

Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza, komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.

Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita, kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla, että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.

Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui seurue sinne.

Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille, joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla, paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.

Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta kysyttiin, mitä hän tahtoi.

"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea", vastasi palvelija.

Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.

Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan "lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:

"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."

Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:

"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"

"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle, mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."

"En, monsieur, en minä osaa."

"Minä siis puhun puolestanne."

Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don Manuel vastasi samalla kielellä.

"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"

Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin ovela valtiomies.

"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis kaulanauha?"

"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."

"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.

"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."

Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel siirtyi tarkastelemaan maisemaa.

"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä teille puhun."

"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen päättäväisestä äänensävystä.

"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi, herra jalokiviseppä."

"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."

"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."

Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa. Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.

"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään tottunut, ei kuningastenkaan luona."

Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange. Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä kassakaapin avainta.

"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.

"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin veijareiksi kuin lähettiläiksi."

Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti julmistuneena sihteerilleen:

"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."

Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja, tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien hätääntyessä.

"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire, "olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."

Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi herraansa kopean näköisenä.

Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire kamaripalvelijalle.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.

Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.

"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.

"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat luonamme."

Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.

XXVIII

LÄHETYSTÖSSÄ

Palatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun kaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä tulemaan lähettilään puheille ja huomautti:

"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra de Souza voi olla tavallinen lähettiläs."

"Sitä olen kyllä arvellutkin", vastasi toinen.

"Hänen ylhäisyytensä", jatkoi Beausire, "tahtoo Pariisissa päästä huomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis oleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on hänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen yksityinen asunto."

"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville", muistutti sihteeri, "ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen allekirjoitustaan."

"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut", vastasi Beausire.

"Vaunut minulle!" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.

"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja", jatkoi Beausire. "Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy hänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun aika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa asioista. Missä on kassa?"

"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa."

"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?"

"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä ensimmäiseen kuin pohjakerrokseen."

"Vai varkaita te pelkäätte", myhähti Beausire, "mokoman summan vuoksi!"

"Sata tuhatta livreä!" huudahti Ducorneau. "Hitto vie, kyllä kuuluu, että herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään muun lähetystön kassassa."

"Sopiiko, että nyt tarkastamme?" esitti Beausire. "Minulla on hieman kiire asioilleni."

"Heti paikalla, monsieur", vastasi Ducorneau ja lähti pohjakerroksesta.

Kassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi kullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire katseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja koloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen. Antaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:

"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt lähettilään puheille."

Don Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti tarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään virallisen sihteerinsä hän kysyi:

"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?"

"En, teidän ylhäisyytenne."

"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa minut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on asioiden laita? Missä tilassa on kassa?" kysyi hän Beausirelta.

"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herra Ducorneaun tehtäviin", vastasi Beausire.

"Ja ne sata tuhatta livreä?"

"Käteisinä, monsieur."

"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa."

"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur", sanoi sihteeri ilosta säteillen.

"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia."

"Ymmärrän, monseigneur", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.

"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa jonkun rehellisen jalokivikauppiaan?"

"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita."

"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä", selitti don Manuel. "Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata."

"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?"

"Ovat, herra Corno, aika lailla."

"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin..."

"Puhukaa vain!"