Part 21

"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi, sellaiseksi, jota hän halveksi."

"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."

Oliva alkoi nauraa.

"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti. "Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää, mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä, ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa, juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona, joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin, että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja laihtuneena, maanpakolaisrukka!"

"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.

"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät kurjuuteen... Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman kaikkein onnellisin nainen."

Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä, valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.

"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."

"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.

"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on viidenkymmenen louisdorin arvoinen."

"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä; sitäpaitsi..." lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle päin.

"Sitäpaitsi?"

"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan toisaalle."

"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"

"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."

"Mistä?"

"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."

"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."

"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."

Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin hevosen juoksua.

Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.

"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa kaulaanne viuhkalla."

Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.

"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen värinen domino!"

"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran tähden, olkaa vaiti!"

Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.

"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni, johon sinisen dominon huomio kiintyi.

Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli sanomaan siniselle dominolle:

"Se on hän."

"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.

"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme pikkuisen huvitella."

"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti, ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan, ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut itkemään."

"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen domino vakavasti.

"Ah!" huokasi Oliva.

"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja juuri nyt on sellainen hetki."

"Selittäkää!"

"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."

"Ahaa!"

"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä verukkeella, että pää oli kipeä."

"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."

"Aivan niin."

"Hänellä on nainen mukana?"

"Näkyy olevan."

"Kuka se on?"

"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin, että olette aito pariisitar."

"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"

"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle viuhkallanne."

"Näinkö?"

"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."

Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen seuralaisensa ihastui.

Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota pitää meitä silmällä."

"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi. Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille, ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa..."

"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."

"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa..."

"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen... ja lisäksi on se suurempi vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."

"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.

"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."

"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."

"Ja te omaanne, monseigneur."

Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"

Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka vastasi myöntävällä merkillä.

"Mitä tahdot?" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.

"Tämä nainen, jota saatan", vastasi sininen domino, "velvoittaa minut tekemään sinulle monta kysymystä."

"Kiirehdi sitten", vastasi herra de Rohan.

"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia", lisäsi rouva de la Motte huilun äänellä.

"Niin tungettelevia", vastasi sininen domino, "ettet sinä, utelias, niitä ymmärrä."

Ja nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin kuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä saksankielellä tämän kysymyksen:

"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?"

Kardinaali hätkähti.

"Sanoitteko: monseigneur?" kysyi hän.

"Sanoin, monseigneur."

"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette."

"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken itse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan teille, että hän tuntee teidät hyvin."

Ja hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:

"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne."

Oliva nyökäytti siis myöntävästi.

"Te hämmästytätte minua", vastasi kardinaali aivan ymmällä. "Kuka tuo nainen on?"

"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät heti. Totta on, että mustasukkaisuus..."

"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?" huudahti kardinaali.

"Sitä ei ole väitetty", vastasi tuntematon ylpeästi.

"Mitä teille sanotaan?" uteli rouva de la Motte, jota tämä saksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti kiusoitti.

"Ei mitään, ei mitään."

Rouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.

"Madame", sanoi nyt kardinaali Olivalle, "pyydän teitä sanomaan edes yhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette."

Herra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.

"Rukoilen teiltä, madame", sanoi tämä kovaa, "älkää puhuko!"

Tämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:

"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa -- ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan vaaraa!"

Sininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:

"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus ei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun läsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään."

Kardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen asentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa alttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.

"Se on mahdotonta", mutisi hän ranskaksi.

"Mikä on mahdotonta?" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko keskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.

"Ei mikään, madame, ei mikään."

"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä surkeata osaa", sanoi kreivitär harmistuneena.

Ja samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan jättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen tuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.

"Madame", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja liikkumatta silkkisen suojuksensa takana, "ne sanat, jotka seuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut... ne ovat saksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa rakennuksessa."

Tuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän liikkeen.

Kardinaalia värisytti.

"Se rakennus", sanoi hän epäröiden, "lienee nimeltään Schönbrunn?"

"Niin", nyökkäsi taas Oliva.

"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut kirsikkapuiseen pöytään?"

Oliva nyökäytti taas päätään.

Kardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän horjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi rouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.

Sitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:

"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa; se, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun lävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä; jos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet onnelliseksi."

"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni eräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. "Kuunnellaan pikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?"

"En, monseigneur."

"Entä te, herra de Charny?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Artoisin kreivi!" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä nuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.

Tällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä hiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä kynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja ruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen domino sysäyksen.

"Varokaa, herrat!" sanoi hän komentavalla äänellä.

"Monsieur", vastasi naamioitu prinssi, "tottahan näette, että meitä tungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!"

"Lähdetään pois, monseigneur", kuiskasi rouva de la Motte.

Juuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin, ja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin verran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen permannon yli.

Sininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi kauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen huudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi vaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.

Parvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin kreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.

Sininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan huppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui kardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:

"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän naisen kunnia on teidän vallassanne."

"Oo, monsieur, monsieur..." mutisi prinssi Ludvig kumartaen.

Ja hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen kädessään.

"Nyt pian pois", sanoi sininen domino Olivalle.

Ja molemmat katosivat.

"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto lisää talteen pantavaksi."

"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan raukeasti.

"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.

"Minä en täällä näe erityistä huvia."

"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."

Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki. Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta läheltä ei yksikään.

Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja hänen seuralaistaan.

He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä virkkanut sanaakaan Jeannelle.

XXIV

SAPFO

Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin haaveilemasta.

"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."

"Omasta talostani... sieltä esikaupungista?"

"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon suloa!"

Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä hellällä suudelmalla.

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä seurata.

"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki naisen hahmossa.

"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"

"Ja nukkua, monseigneur."

"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."

"Minua varten kyllä, mutta teille..."

"Ei siis minulle ainoaakaan?"

"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.

"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.

"Näkemiin, monseigneur!"

"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.

Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.

"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.

Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:

"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."

"Kutsukaa heidät."

Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.

"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.

"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."

"Antakaa tänne huoneuston avaimet."

"Ne ovat tässä, madame."

"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."

Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.

"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"

"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin tahtoo olla yksin..."

"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin kamarineitsyet.

"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.

"Huomenna kello kaksitoista."

Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:

"Jääkö taloon enää ketään?"

"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain on varalla."

"Minä en tarvitse ketään."

"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."

"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."

Ja hän otti esille rahakukkaronsa.

"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä", sanoi hän.

Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän. Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:

"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"

Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä. kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen raskaan oven, joka johti huoneisiin.

Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien kohdalla.

Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli tullut omistajan itsekkyys.

Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi vastaanottohuonetta.

Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.

Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet, mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja; vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä; kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat, joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai väritettyinä -- kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta huimausta.

Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä tornia.

Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.

Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos, joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin hienoimpia teoksia poltetusta savesta.

Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.

Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän; sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun. Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.

Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan kääriä sirojen polvien suojaksi.

Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa, lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.

Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.

Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään punaisenruskealla porfyyrialustalla.

Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman ennenkuin palasi taivaaseen.

Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta, jossa kaikki eli, paitsi nautinto.

Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.

Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.