Part 20

Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.

Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.

Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa ajassa.

Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään, että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin, jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput ensi-iltaan, jolloin esitettäisiin _Adèle de Ponthieu_, Piccinin säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän neuvon.

"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita, jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin, ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia; pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."

"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.

"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."

"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."

"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."

Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. _Adèle de Ponthieu_ näyteltiin kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin kuin ylimykset.

Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi. Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.

Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat naamiohuveihin.

Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.

XXIII

OOPPERANAAMIAISET

Naamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali, tuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he katosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä, häipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.

Kaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista tässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät joutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi he päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos ei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä dominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen keskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi käsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.

Nämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.

"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta", toisti pitempi. "Kaulasi ei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu jokaista uutta ihmistä kohti."

"Entä sitten?"

"Mitä? Entäkö sitten?"

"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten olen tänne tullutkin!"

"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle..."

"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?"

"Syitä on tuhansia."

"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa."

"Mikä?"

"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin suinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä, alistu kohtaloosi."

"Neiti Oliva!"

"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja varsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein sopimattominta kutsua henkilöä nimeltä."

Musta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi keskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja turpea, ryhdiltään uljas.

"Kas niin, monsieur", sanoi tulija, "antakaa rouvan huvitella mielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä edes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa."

"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske", vastasi musta domino töykeästi.

"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa", sanoi sininen domino, "ettei haittaa olla hieman kohtelias."

"Kun en teitä tunne", väitti musta domino, "niin mitä hittoa varten teitä kursailisin?"

"Ette tunne, olkoon niin; mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire."

Musta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti kuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen aaltoilemisesta.

"Älkää pelätkö, herra Beausire", jatkoi naamio, "minä en ole se, miksi minua luulette."

"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen tyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?"

"Miksi en?"

"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria, niin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia."

"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä arvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä."

"Antakaas kuulla."

"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa."

"Se riittää. Arvatkaa."

"Jos todella tahdotte, niin..."

"Sitä juuri tahdon."

"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi."

"Herra de Crosnen?"

"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie, poliisiministerin."

"Monsieur."

"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa sivultanne."

"Sitä juuri hain."

"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan jätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta. Tahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni rouvalle?"

"Minun naiselleni?"

"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa, taikka sitten olen täällä ihan muukalainen."

"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu."

"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu."

"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?"

"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön."

"Tämä on suoraa pilkantekoa."

"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani..."

"En."

"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!"

"Mikä estäisi?"

"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on naamio."

"Mitä ihmettä tarkoitatte?"

"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä."

"Missä?"

"Dauphine-kadulla."

"Dauphine-kadulla!" huudahti Beausire hämmentyneenä.

Oliva alkoi hohottaa.

"Vaiti sinä, nainen!" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten hän kääntyi siniseen dominoon päin.

"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain, mutta rehellisesti, jos osaatte."

"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta, vai mitä arvelee neiti Oliva?"

"Tunnetteko te minutkin?" ihmetteli tämä.

"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne."

"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta", sanoi Beausire palaten keskustelun aiheeseen. "Mikä se totuus on?"

"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten mielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen louisdorin helinä."

"Jo riittää, monsieur."

"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo riittää."

"Ohho", mutisi Beausire, "kyllä huomaan, että te molemmat..."

"Että minä ja rouva..."

"Että te vedätte yhtä köyttä."

"Vakuutan, ettei niin ole asian laita."

"Kuinka voi semmoista väittää?" huudahti Oliva.

"Ja muuten...", lisäsi sininen domino.

"Mitä muuten?"

"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua."

"Kuinka niin? Minulle etua!"

"Ihan varmaan."

"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa", huomautti Beausire uhmaavasti.

"Mielelläni."

"Olenpa todella utelias..."

"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on itsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen."

"Hyödyllinen minulle?"

"Juuri itsellenne."

"Millä tapaa, jos saan kysyä?"

"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?"

"Minäkö?"

"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia."

"Akatemia... akatemia..." mutisi Olivan kavaljeeri.

"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herra Beausire?"

"Hiljaa!"

"Joutavia!"

"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!"

"Ei ole syytä sanoa!"

"Miksi ei?"

"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen akatemia-asiaan."

"Mitä oikein tarkoitatte?"

Sininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu ja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää mykiötä.

"No, sanokaa nyt!" hätäili jälkimäinen.

"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne Pot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta, jonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista varsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra Beausire."

"Ja kaiketi tekin, ellette..."

"Sanokaa vain!"

"Ellette ole poliisiurkkija."

"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi, mutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos kuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät siepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo kahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun minuutin kuluttua."

Beausire mietti hetkisen.

"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!" sanoi hän. Mutta sitten hän muutti mieltään ja sanoi:

"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle."

"Juuri sinne teidät lähetän."

"Hyvin ymmärrän, miksi."

"No sanokaa."

"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole."

"Taas olitte tyhmä!"

"Monsieur!"

"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette, jos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on tekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin seurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja niin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on semmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee."

"Kuulkaapa!" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden, "te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No, vastatkaa!"

"Oikeastaan se onkin yhdentekevää", selitti nyt Beausire. "Teidän perusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta piti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle, mutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!"

Sininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi antavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:

"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille ainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan tänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon ulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette..."

"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi", mutisi Beausire.

Ja hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nyt Olivan käsivarteen.

"Nyt on meidän vuoromme", sanoi tämä. "Annoin teidän härnätä Beausire parkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on vaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että jatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten..."

"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti Nicole", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa pyöreätä käsivartta.

Olivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen, jonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian, kuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.

"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?" kysyi hän. "Nicole... pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte, niin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei minun nimeni ole Nicole."

"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole tuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole. Hetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se aika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi. Voi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy ainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä muu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat ensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!"

Tällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen kietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein tahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.

"Katsokaapa", sanoi tämä, "tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä, jotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla ja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja hajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä on kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi, jos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen."

"Te sanoitte: onneton Oliva!"

"Niin."

"Ette siis usko, että olen onnellinen?"

"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen kuin Beausiren kanssa."

Oliva huokaisi.

"Enkä olekaan", sanoi hän.

"Kuitenkin pidätte hänestä!"

"En juuri liiaksi."

"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet."

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."

"Tulisiko häntä ikävä?"

"Tulisi, sitä pelkään."

"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"

"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."

"Sanokaa kuitenkin."

"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."

"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."

"Tunnetteko siis nuoruuteni?"

"Täydellisesti."

"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään uhmaavasti.

"Te siis epäilette?"

"En vain epäile, vaan olen varma."

"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."

"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."

"Ei tarvitakaan."

"Minä siis kuuntelen."

"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."

"Rakastaisin ketä?"

"Rakastaisitte Gilbertiä."

Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.

"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.

Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse, kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.

"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko tämän Gilbertin?"

"Kyllä, koska puhun teille hänestä."

"Ah!"

"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"

"Hän oli kaunis... ei... en minä sitä tarkoita... mutta hän oli minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun vertaiseni... Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa. Vertaiseni... ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään nainen ole hänen vertaisensa."

"Eikö edes...?"

"Eikö edes kuka?"

"Neiti de Ta..."

"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki korkeammalle kuin Nicole parkaan."

"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."

"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva hykähtäen, "ja nyt..."

Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion lävitse lukea toisen ajatuksia.

"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"

"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."

"Hyvä Jumala, minkätähden?"

"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin, seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."

"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa voi tapahtua niin paljon!"

Sininen domino pysyi yhä vaiti.

"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."

Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.

"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä..." sanoi Oliva.

"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten minäkään niitä lausu?"

"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin joka puukin tiesi hänen rakkautensa..."

"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"

"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut. Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."

"Teillä on sydäntä, Nicole."

"Niin, minulla oli... siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.

"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"

"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde. Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."

"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."

"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista, ja jos sen voitte sanoa..."

"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin uskotte vieläkin varmemmin."

"Kuinka niin?"

"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."

"Se on totta."

Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:

"Voi Jumalani, Jumalani!"

"Mikä nyt tuli?"

Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli häntä säikähdyttänyt.

"Ei mitään."

"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."

"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"

"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"

"Kyllä, mutta..."

"No niin, hän on kuollut."

"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.

Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:

"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"

"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."

"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"

"Tietysti."

"Silloin ette koettanut itseänne salata."

"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."

"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin oli tapa sanoa."

"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."

"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin kauan enkä kuitenkaan nähnyt."

"Tuota en ymmärrä."

"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"

"En, mutta voittehan sanoa."

"Ottakaa naamio kasvoiltanne."

"Täällä? Mahdotonta."

"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei teitä kukaan näkisi."

"No mikä sitten olisi esteenä?"

"Te pelkäätte, että tunnen teidät."

"Minutko?"

"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"

"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"

"Ottakaa pois naamionne!"

"Sama se, mutta yhdellä ehdolla..."

"Siihen suostun ennakolta."

"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne..."

"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."

Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka tuijotti häneen minuutin ajan.

"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"

"Kuka siis olen?"

"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"

"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas naamion.

"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.

"Niin, mitä sitten?"

"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni Taverney-Maison-Rouge? Voi, silloin..."

"Silloin?"

"Ei enää olisi mitään Beausirea."

"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."

"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."

"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"

"En, pikemmin hän pelkäsi."

"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."

"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."

"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"

"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva -- huomatkaa, nyt saa Nicole jäädä -- että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan tulevaisuuden toiveet!"

"Niinkö luulette?"

"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää varten, jonka teille lupaan."

"Olkaa rauhassa."

"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."

"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta Gilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."

"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen sijaan..."

"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."

"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."

"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."

"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala, mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"

"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoi Oliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."

"Niin, puhukaamme nyt teistä."

"Puhutaan, mistä vain tahdotte."

"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"