Part 2

"Myönnän mitä hyvänsä haluatte, monsieur; sillä välin lisään tästä päivästä lukien palkkaanne toisen verran."

"Mutta, monseigneur, siihen ei minulla ole mitään ansiota; olen vain täyttänyt velvollisuuteni."

"No milloin tuo sadan pistolin kuriiri saapuu?"

"Monseigneur saa päättää, olenko hukannut aikaani: minä päivänä monseigneur tilasi tämän päivällisen?"

"Luullakseni kolme päivää sitten."

"Kuriiri, joka ratsastaa täyttä laukkaa, tarvitsee neljäkolmatta tuntia menomatkalla ja saman verran palatessaan."

"Teille jäi vielä neljäkolmatta tuntia; sanokaapa, te hovimestarien päämies, mihin käytitte nuo neljäkolmatta tuntia?"

"Ah, monseigneur, ne minä hukkasin. Aatos juolahti mieleeni vasta päivää myöhemmin kuin olin saanut vieraittenne luettelon. Laskekaamme nyt myös se aika, joka kuluu sopimuksen hierontaan, ja silloin huomaatte, monseigneur, että pyytäessäni odottamaan vain kello viiteen en teiltä muuta pyydä kuin aivan välttämätöntä."

"Mitä? Eikö tuo pullo viiniä vielä olekaan täällä?"

"Ei, monseigneur."

"Hyvä Jumala! Entä jos savernelainen virkaveljenne sattuisi olemaan Rohanin prinssille yhtä uskollinen kuin te olette minulle?"

"No mitä sitten, monseigneur?"

"Jos hän kieltäytyy pulloa antamasta, kuten te hänen sijassaan tekisitte?"

"Minäkö, monseigneur?"

"Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se olisi kellarissani?"

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun virkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta pyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti."

"Vai niin!" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.

"Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur."

"No sitten olen melkein levollinen", sanoi marski huokaisten. "Mutta vielä voi tulla paha sattuma."

"Mikä sattuma, monseigneur?"

"Että pullo särkyy."

"Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi särkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon."

"Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis saapuu?"

"Täsmälleen kello neljä."

"No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?" penäsi marski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.

"Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja sittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla; muuten siihen menisi kolme päivää."

Jouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella tunnustavansa hovimestarin voiton.

"Mutta", jatkoi tämä, "kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa kunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen puoliviittä."

"Kaikkea te keksittekin."

"Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat kreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras, de Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, -- eikö niin?"

"Entä sitten?"

"Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay tulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie kolme tuntia."

"Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä, siis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän."

"Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli Bastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään kello yksi."

"Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa."

"Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä kohvajäätä."

"Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on vain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden kuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur, että tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka matkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä."

"Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi maantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa. Kuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de Lapeyrousea."

"Mahdollista on..."

"Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka on Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de Beaumarchaisin näytelmästä."

_"Figaron häistä?"_

"Niin, monseigneur."

"Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies."

"Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur."

"Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana lienee hyvinkin täsmällinen."

"Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään siitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee kreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa vasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne Versaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa."

"Kas niin", sanoi marski, "nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani, paitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi itse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni."

Hovimestari kumarsi.

"Herra de Taverneysta en ole puhunut", sanoi hän, "koska hän on vanha ystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin nyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?"

"Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?"

"Suureen ruokasaliin, monseigneur."

"Siellä me jäädymme."

"Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen sovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi."

"Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli."

Samassa marski katsahti seinäkelloon.

"Puoliviisi, monsieur."

"Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se Tokay-pulloni tulee."

"Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla tavalla!" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas hovimestari kiirehti toimiinsa.

"Vai kaksikymmentä vuotta!" virkkoi naurava ääni keskeyttäen herttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen, "kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin minulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha."

"Tekö, kreivitär?" huudahti marski. "Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te aina olette kaunis ja nuortea!"

"Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt."

"Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen."

"Mitä? Kahden kesken, marski?"

"Kolmisin", vastasi käheä ääni.

"Taverney!" huudahti marski. "Hitto sen toi iloa häiritsemään!" kuiskasi hän kreivittärelle.

"Aika narri!" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.

Ja kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.

II

LAPEYROUSE

Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan, kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin polvia myöten.

Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.

Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä, pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän jakeli käskyjään katseilla.

Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita, niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.

Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle naapurilleen:

"Eikö herra kreivi juo?"

Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen, pienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat; hänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein surumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen avoimella ja ylevällä otsallaan.

"Minä juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.

"Paitsi kuningas Ludvig XV:n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin suvaitsi juoda viiniä."

"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin, vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."

"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.

Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä vahakynttiläin valossa.

"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."

Kreivi lausui sanan _kiitos_ niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä, että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:

"Eläköön hänen majesteettinsa."

"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"

"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista hallitsijaa."

Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville.

"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."

"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja katsahti vanhaan ystäväänsä.

"En usko..." sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia vastapäätä.

"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden puhujaan läpitunkevan silmäyksen.

"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de Richelieu on ikäpresidenttimme."

"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."

"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.

"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä vuottani."

"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.

"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille, markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta: 1696, siinä vuosiluku."

"Mahdotonta", väitti de Launay.

"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä, ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan vuonna 1714."

"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."

"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras", vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan maljana."

"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän vastaan."

"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki vieraat kuin yhdestä suusta.

"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon pulloon sulkenut."

"Tekö?"

"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti turkkilaiset, vuonna 1664."

Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.

"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."

"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille, hän kun oli saavuttanut voiton S:t Gotthardin luona ja sillä kostanut sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."

"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa muistettavassa ottelussa."

"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen.

"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli Condorcet hymyillen.

"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen. "Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa, vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli venetsialaisilta ostanut."

"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin Filipin?"

"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä, jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä, kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."

"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin taistelussa."

"Miksi niin, monsieur?"

"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."

"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin teille olla joksikin hyödyksi."

"Olitteko siis mukana?"

"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston, ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."

"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.

"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."

"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"

"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista. Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."

"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."

"Jumala varjelkoon."

"Kleopatra oli siis..."

"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."

"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.

"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se tuskin pikkusormeeni."

Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.

Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.

"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."

"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."

"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."

"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan, joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin, luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai ette?"

"Kuolematonko?"

"Niin, kuolematon."

"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."

"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.

"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."

"Olette siis tuntenut Montecuculin?"

"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran, mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden samassa teltassa."

"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"

"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."

"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"

"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin teidän."

"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."

"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen kylkiluun kohdalla."

"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."

"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen on kuullut."

"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi; "Kah, se on perhesalaisuus."

"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski, sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa, sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette, näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."

"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."

"Voi, nuorentakaa siis minut."

"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut. Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään kolmekymmentä."

"Tuo oli vain kohteliaisuus."

"Ei, madame, se on tosiasia."

"Selittäkää."

"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."

"Kuinka niin?"

"Olette nauttinut elämänvettäni."

"Minäkö?"

"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."

"Kaikkea sitä kuuleekin."

"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle, joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti, jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista, kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi kiittämättömyyttä."

"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita..."

"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"

"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden resepti?"

"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle antanut kolme tai neljä pullollista."

"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"

"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle kerrottu hänen kuolleen."

"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."

"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.

"Aivan tosissani, sire... anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin käsittää tahalliseksi.

"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha nuorennettavaksi."

"Ei, sen vakuutan."

"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.

"Ei ollenkaan", vastasi hän.

"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte, julistan teidät Medeian oppilaaksi."

"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta katseensa kaikkiin kuulijoihin.

Jokainen nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."

"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.

"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.

Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.

Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.

Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään: kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.

Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.

"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen, joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli frangia. -- _Suom._] joka tippa."

"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea leikkiä.

"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.

"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku hyötyisi."

"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.

Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.

Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.

Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn luita sanoen, _että_ hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.