Part 15

"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen tai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No niin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin joutuneeni unohduksiin."

"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!" sanoi kardinaali.

"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle kirjoittaa."

"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!"

"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua."

"Semmoinen ylpeys miellyttää minua", sanoi kardinaali vilkkaasti, katsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen tarkkaavasti.

"Ennenkuin näin teidät", jatkoi rouva de la Motte, "olin jo päättänyt luopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja nimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen kerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan armeliailta ihmisiltä."

"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?"

Jeanne ei vastannut.

"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu; perhekalleuksia, esimerkiksi tämä", ja kardinaali viittasi lippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.

"Tämäkö?"

"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?"

Kardinaali sai sen käsiinsä.

"Muotokuva!"

Samassa hän hätkähti.

"Tunnetteko, kenen se on?" kysyi Jeanne.

"Se on Maria Teresia."

"Maria Teresia?"

"Niin, Itävallan keisarinna."

"Todellako?" huudahti Jeanne.

Kardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.

"Mistä tämä on teille joutunut?" kysyi hän.

"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä."

"Teidän luonanne!"

"Niin."

"Eräältä naiselta!" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta vieläkin tarkemmin.

"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista", huomautti kreivitär.

"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?" kysyi kardinaali epäuskoisesti.

"Ei, hän ei sitä antanut."

"No kuinka se on haltuunne joutunut?"

"Hän unohti sen tänne."

Kardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin kreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten kardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:

"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn", sanoi hän. "Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina."

"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur."

"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en..."

"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti makeisrasiansa, niin..."

"Niin mitä?"

"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle suurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella palkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään."

"Ette siis tiedä hänen nimeään?"

"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen johtajatar."

"Pariisissako?"

"Versaillesissa."

"Versaillesissa!... Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!"

"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä tuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta ihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata louisdoria uunin reunalle."

"Sata louisdoria!" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä loukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta -- ja Jeanne olikin tehnyt siihen viittaavan liikkeen -- hän lisäsi:

"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo summa. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta huolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi. Minua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella olevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti anna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen ulkomuotoaan?"

"Tuskinpa, monseigneur", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen uteliaisuutta.

"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!"

"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna, kätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi hän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin..."

Kreivitär oli muistelevinaan.

"Kuitenkin?" toisti kardinaali.

"Luulin huomaavani... mutta en väitä varmasti..."

"Mitä huomasitte?"

"Siniset silmät."

"Millainen oli suu?"

"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli."

"Kookas vai keskikokoinen?"

"Keskikokoinen."

"Entä kädet?"

"Erinomaisen kauniit."

"Ja kaula?"

"Pitkä ja siro."

"Millainen kasvojen ilme?"

"Ankara ja ylevä."

"Huomasitteko puhetavassa mitään?"

"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?"

"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?" kysyi kardinaali ikäänkuin hämmästyen.

"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen myötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan."

"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä."

"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu..."

"Minkä johdosta?"

"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta."

"Niinpä niin!" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä liiaksi epäluuloa, "muotokuva näyttää tosin..."

"Näyttää miltä?"

"Se näyttää todellakin olevan..."

"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"

"Niin tosiaankin luulen."

"Ja sen nojalla luulette..."

"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet hyväntekeväisyyslaitoksen..."

"Versaillesiin?"

"Juuri Versaillesiin, madame."

Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus, joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa ulkonaisella verukkeella.

Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.

Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?

Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta, vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?

Sillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne, joka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan vaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille omilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista kidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa pelkällä totuudella.

Vaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali uudella kysymyksellä.

"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen? Osaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?"

"Hänet näin ihan hyvin", vastasi kreivitär. "Hän oli pitkä ja kaunis, päättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo."

"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?"

"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen."

"Mikä se oli?"

"Andrée."

"Andrée!" huudahti kardinaali ja vavahti.

Tämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.

Nyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli hälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar toissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa. Versaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta portista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.

Kardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis punottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä kuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle koetukselle. Prinssi oli valtioviisas.

"Kreivitär", sanoi hän, "minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka."

"Mikä se on, monseigneur?"

"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole kääntynyt kuninkaan puoleen."

"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä anomusta."

"Tuloksetta?"

"Tuloksetta."

"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit ja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin herttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein mielellään sitä, mitä kuningas ei tee."

"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan."

"Turhaan! Sepä on kummallista."

"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä joka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin."

"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin laupiaat."

"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan."

"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär, elleivät he vastaisi teille suosiollisesti."

"Eivät ole vastanneet, monseigneur."

"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on kovasydäminen."

"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai anomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä, miksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän ei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein muistuttanut."

"Omituista, todella omituista!" sanoi kardinaali.

Sitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:

"Mutta mehän unohdamme..."

"Mitä?"

"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä."

"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?"

"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua apua, kuningatarta."

"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?"

"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?"

"En koskaan", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.

"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?"

"En koskaan."

"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?"

"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu."

"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä, jotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi auttanut."

"Sitä keinoa en ole käyttänyt."

"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär."

"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut siellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli hoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney, jolle minua oli suositeltu."

"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies hankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille."

"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti."

"Missä kohden?"

"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua vetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen majesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen."

"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä", sanoi prinssi.

Sitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali ajatteli:

"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen luokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla."

"Kunniani kautta!" sanoi hän ääneen, "minua hämmästyttää kuulla oikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole koskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta."

"Paitsi jossakin maalauksessa", vastasi Jeanne hymyillen.

"Vai niin!" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että kreivitär oli tietämätön ja avomielinen. "Jos tarvitsette, niin minä itse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä avataan."

"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!" huudahti kreivitär riemun valtaamana.

Kardinaali lähestyi häntä.

"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa asiaanne."

"Voitteko todella uskoa, että niin käy?" kysyi Jeanne hempeästi huokaisten.

"Se on minusta selvää."

"Nyt te imartelette, monseigneur."

Ja samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin syytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali kymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen kylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti kardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko kunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin prinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää nähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.

"Totta vie", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita on valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, "kovin kummallista ja onnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja samalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa."

"Monseigneur", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, "te olette toisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että huomautan teille!"

"Missä suhteessa se vaivaa teitä?"

"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö kohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan."

"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun."

Ja hän tarttui kreivittären käteen.

"Niin", vastasi kreivitär, "kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin ja toistan vieläkin."

"Keitä tarkoitatte?"

"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta kylliksi."

"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella ollut teille epäkohtelias?"

"Varmasti."

"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata."

"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa enkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni liian vähän."

Kardinaali tarttui taas Jeannen käteen.

"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut."

"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani."

"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun minulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan."

"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!" ajatteli Jeanne.

"Eikä tästedes", jatkoi kardinaali, "huolenpitoni ole teistä luopuva."

"Kuulkaapa, monseigneur", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut kättään kardinaalin käsistä, "jätetään se asia sikseen!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!"

"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana nöyryyttäisi minua eikä teitä."

"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin erinomaisesti mielissäni."

"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme."

"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt kreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää."

"Mutta ei vähempääkään", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen sormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.

Kreivitär veti nyt kätensä takaisin.

"Vain kohteliaisuutta!" selitti kardinaali viehättävän hienotuntoisesti ja vakavasti.

Jeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä hyvin kunnioittavasti.

"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur."

Kardinaali kumarsi.

"Se tieto", jatkoi kreivitär, "että minulla on vaikka kuinkakin pikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman henkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan kokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa."

"Vuosi on perin lyhyt... Toivokaamme enemmänkin."

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali", vastasi Jeanne hymysuin.

"Herra kardinaali" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de la Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka ylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo menty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli mielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.

"Teissä on siis minuun luottamusta!" sanoi hän siirtyen vieläkin likemmäksi. "Sitä parempi."

"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän korkea-arvoisuutenne voi..."

"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'."

"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut hovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein arvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja ymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista ja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten vuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai keskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja muussa suhteessa annatte minulle anteeksi."

"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?"

"Mielelläni."

Kardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti. Mutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi levällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.

"Ystävyys kolmisin!" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla äänenpainolla.

"Kuinka, kolmisin?" kysyi kardinaali.

"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa, santarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte."

"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!"

"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu."

"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?"

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa."

"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet eivät itseään unohda, uskokaa minua."

"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?"

"Silloin puhutaan teistä ja meistä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai pahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai viisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun varrella."

"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi kertaa viikossa!"

"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa, se oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta karkauspäiviä."

Jeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan pitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.

"Estättekö ihmisiä puhumasta?" sanoi kreivitär, "Tiedättehän hyvin, ettei se käy päinsä."

"Estän", vastasi hän.

"Millä tapaa?"

"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu minusta."

"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur."

"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä."

"Entä sitten?"

"Käännetään asia toisinpäin."

"Toisinpäin... se merkitsee..."

"Kuten teille sopii... jos esimerkiksi..."

"Jatkakaa."

"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä."

"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?"

"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona."

"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies."

"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani; minulla on toinenkin talo."

"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto."

"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne."

"Vai niin!" sanoi kreivitär, "minun omani! Missä se on? Siitä talosta ei minulla ole tietoa."

Kardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.

"Kello kymmenen huomenna aamulla", sanoi hän, "saatte sen talon osoitteen."

Kreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä. Ja tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean suudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän kursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.

"Näyttäkää valoa monseigneurille!" huusi kreivitär.

Vanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui huoneesta.

"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan", ajatteli Jeanne.

"Hyvä, hyvä!" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. "Kaksi asiaa toimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen kuningattaren niinkuin minutkin."

XVI

MESMER JA SAINT-MARTIN

Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille, joita sanotaan laiskureiksi.

Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana, kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa tieteen alkeita.

Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu! Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon; mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.

Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina se on näyttävä kansan aikaa.

Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi menestystä vain asiallinen nimitys.

Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta aamuun.

Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan. Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä, jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.

Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi; rahvas näki vain salamat.

Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet, keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. -- _Suom._] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen. Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi. Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.

Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat, puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha. Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.

Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan elollisella magnetismilla.