Part 14

"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja! Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa, tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."

Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt hänelle vuoteen, ja sanoi:

"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."

Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa, erääseen komeroon.

Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia. Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän, huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä, tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.

Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.

Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama, kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.

Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.

Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme osapuilleen kuvata.

Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa, leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta; kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi, joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.

Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja, joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi, Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä, lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.

Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin puolihämärässä.

Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.

Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.

Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia, kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä -- sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:

"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te luomaan sadetta ja poutaa."

XIV

MESTARI FINGRET

Juuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös mielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.

Käytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti ilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat toistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin mitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.

Kun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi hän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.

Häneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja ja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä varten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet, kuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi ollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.

Mutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä ole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi suotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa, se vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin laskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.

Toivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de la Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut, joiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä miellyttäneet. Hän itse oli tumma.

Mutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi Saint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon hänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali, pieni salonki ja makuukamari.

Tällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien ja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa almuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa majassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa vain todellisesti hädänalaisia.

Näin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään osastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja, kultakoristeita, kuvastimia.

Siellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki kädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka etusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen arvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka apulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.

Pihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat kamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He olivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja eli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia patjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin toisia.

Yksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti uuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja. Kolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.

Ja näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä huonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.

Kun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia ja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen etuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven "peläten, että pöly vaivaisi rouvaa"... Tähän sanaan "rouva" hän pysähtyi, Luoden kysyvän silmäyksen.

"Kreivitär de la Motte de Valois", selitti Jeanne kuin sivumennen.

Kuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa, pisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.

"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla on uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka Fingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä kauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki sikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni."

Jeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta, niin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. -- Tosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli niin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä arvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui, ettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta kekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.

"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua."

"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita."

"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te ymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa..."

"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?" kysyi Fingret, ovelana kuin ainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin uutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.

"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut napit?"

"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua."

"Huone on keskisuuruinen", huomautti kreivitär.

"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia."

"Uusia... käytettäviksi, niin kyllä."

"Myönnetään", sanoi mestari Fingret nauraen, "mutta tuossa kunnossa ne maksavat kahdeksansataa livreä."

Tämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa, että Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä kyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?

Hän päätti esiintyä harmistuneena.

"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin", huudahti hän. "Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän tahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi..."

Fingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään alenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan vuokrata.

"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?" kysyi hän.

"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras."

"No sitten se on sata livreä kuukaudelta", sanoi mestari Fingret.

"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat huonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun."

"Myönnän, rouva kreivitär."

"Mutta kuinka te..."

"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun tarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa."

Rouva de la Motte harkitsi asiaa.

"Sata livreä kuukaudelta", tuumi hän itsekseen, "se on paljon; mutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja silloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää minua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden kaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä; ollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä."

"Minä otan", sanoi hän ääneen, "tämän kultanappisen salonkia varten ja samanväriset uutimet."

"Hyvä on, madame."

"Entä matot?"

"Ne ovat tässä."

"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?"

"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka jalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot."

"Hyvä; ja makuukamariin?"

"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite, kirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman vanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste."

"Ja kuvastinpöytä?"

"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä hienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva vastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva Pompadourin makuukamarista, Choisysta."

"Mitä tuo kaikki maksaa?"

"Yhdeltä kuukaudelta?"

"Niin."

"Neljäsataa livreä."

"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun säätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan, että neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä vuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon."

Mestari Fingret raappi korvallistaan.

"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea", jatkoi kreivitär.

"Se olisi minulle perin surkeata, madame."

"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata écutä."

Jeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas harkitsi tulevaisuutta.

"Olkoon", sanoi hän.

"Ja yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla, madame?"

"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla tuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan."

"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen."

"Tahdotteko vai ette?"

"Minne ne on vietävä, madame?"

"Saint-Clauden kadulle."

"Siis ihan lähelle?"

"Juuri niin."

Nyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: "Sylvain! Landry! Remy!"

Heti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää työnsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.

"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet tuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen kaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin varovainen."

"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa", sanoi kreivitär, "ja yksi yhden louisdorin."

"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä."

"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan hyvin", vastasi kreivitär.

Ja ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia myöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut kulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta ja makuukamaria.

Kuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä kun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.

Kun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin tehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti kaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja ympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua leukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja kukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.

Tulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne käytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen ylhäisyytensä.

Hän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi raollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa välähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin uuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin markiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.

Tähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke kohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut ilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa vastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.

Pukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso, herra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen vastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston arvokkaisuutta.

Syötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja viehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen, luonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.

Kädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen kellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin häiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.

Hän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei tullut, ei ajaen eikä käyden.

Yksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea hetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan ja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä Saint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla olla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.

Kello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo valtasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.

Puhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten tuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha palvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa myssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan etuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin suudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.

Kello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli illan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja tuijottaakseen pimeälle kadulle.

Koko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.

Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.

Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä, ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.

Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta, pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan kuvastimesta.

Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.

XV

KARDINAALI DE ROHAN

Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä puhuttavan.

Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden katua.

Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä maltittomaksi.

Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.

Pian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti niin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua järjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja sovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden aarian ja uunin reunalle sanomalehden.

Muutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:

"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä."

"Pyytäkää astumaan sisään", vastasi Jeanne.

Keveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu mies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä huoneissa -- nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.

Häneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä salakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan naisen etuja.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi hän pikemmin suojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.

Prinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt etuhuoneeseen.

"Minä olen kardinaali de Rohan", vastasi hän.

Rouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin syvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta vaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin, istuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä tarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan kasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.

"On siis totta, neiti..." aloitti hän.

"Rouva", keskeytti Jeanne.

"Anteeksi... unohdin... on siis totta, rouva..."

"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur."

"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?"

"Valois, monseigneur."

"Suuri nimi!" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin. "Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!"

Jeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.

"Ei, monseigneur", vastasi hän, "ei se ole sukupuuttoon kuollut, koska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois."

"Tunnustettu, niinkö?"

"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai rikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois."

"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te kiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä."

Jeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.

Kardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata vaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan arvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli -- muuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen suosijansa huonon ajatuksen.

"Te siis olette", sanoi kardinaali huolettomasti, "ollut todellakin onneton?"

"En valita, monseigneur."

"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu."

Hän katseli ympärilleen.

"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu."

"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi, haluten jo päästä taisteluun.

Kardinaali näytti kummastuvan.

"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"

"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan prinsessalle."

"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa liittää esiintymättä aivan julkeina.

"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.

Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.

"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto. Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."

"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin, ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."

Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.

"Asutteko yksinänne, madame?" kysyi hän.

"Aivan yksin, monseigneur."

"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta."

"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka tuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta köyhyys hänet karkoittaa."

Kardinaali oli vaiti.

"Näyttää siltä", virkkoi hän sitten, "että sukutieteilijät eivät voi väittää sukuluetteloanne vääräksi."

"Mitä minulla siitä on hyötyä?" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti, kohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja puuteroituja kiharoita.

Kardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen jalkansa tulen ääreen.

"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi."

"Ette millään, monseigneur."

"Kuinka niin?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa..."

"Puhukaamme suoremmin."

"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen."

"Juuri äsken valititte", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen, ikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren irtaimistosta.

"Totta on, että valitin."

"Ja siis, madame?"

"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa almun, eikö niin?"

"Mitä te nyt, madame?"

"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty, enkä enää kestä."

"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole häpeäksi, jos..."

"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa, kerjäisittekö te, herra de Rohan?"

"Nyt en puhu itsestäni", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla kopeana.