Part 13

"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri. Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."

"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.

"Uljas teko!" huudahti kuningatar.

"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan. Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on sisarenpoikani."

"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut minulle!"

"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."

"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt, herra komentaja, esittää se upseeri minulle."

"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän majesteettinne sallii..."

Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:

"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."

Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.

Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.

Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.

Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta huolestuneena.

Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.

Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana vaanien.

"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren, vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."

"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä..."

"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne joka vaiheen. Menkää nyt!"

Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän kääntyi äkkiä kuningattareen päin.

"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen..."

Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan ajatuksen.

"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen '_Suffren_', ja minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."

Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"

"Ja eläköön _Suffren_!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti, sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!

"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän päivään asti. _Suom._] toisti seura siis innostuneena.

Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei komentajan huoneisiinsa.

XII

HERRA DE CHARNY

Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.

Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:

"Se on hän, siitä ei epäilystä."

Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:

"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"

Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista, mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.

Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.

Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä, keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin tervehdyskäynnille.

Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.

Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki, ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena, joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi, mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin herttuattaren kanssa.

Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan, saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.

Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas, jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit. Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista; tällä miehellä oli todellakin molempia.

Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi olevansa köyhä.

Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas vihasi häntä.

Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi selittää kahdella tapaa.

Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa, lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli hyvin laiha.

Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea, joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.

Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä, jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran kukistaa Rohanin prinssin.

Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa käsityksen.

Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.

Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut, kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu? Mikä hänen nimensä onkaan?"

"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.

"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.

"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.

"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"

Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten hänen tapansa oli:

"Herra de Taverney, menkää katsomaan."

Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.

Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs. Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä, syväkatseisia silmiään.

Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus ei ollut niin helakka kuin ihon.

Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan, joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.

Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon, että hän yhä oli tuntematon.

Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.

"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa, kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui. Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."

"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti, "saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen, mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni. Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."

"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä unohdustaan."

"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen, kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."

Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus. Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt, mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin uskalikko.

"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten puolelta."

Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.

"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan. Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut pitämään häntä suuressa arvossa."

"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.

Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa. Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.

"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin kauas... luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."

"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä kertomuksen käänne oli rauhoittanut.

"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen", keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.

"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan kiusalliseen asemaan."

Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista yhtaikaa.

"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei olisi paremmin menetellyt."

"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.

"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen sisarenpojan hyväksi."

Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.

Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä hänen veljensä kärsi.

Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi katselijasta näyttänyt niin omituiselta.

"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne, monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka olette tunnetusti niin täsmällinen?"

Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:

"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"

"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin aikaa enkä vieläkään käsitä."

XIII

KUNINGATTAREN SATA LOUISDORIA

Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.

Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat hänelle kuin taivaasta pudonneet.

Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle, säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta. Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta. Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään uutta onneaan.

Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:

"Clotilde!"

Palvelija ilmestyi ovelle.

"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.

"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen kaulaansa.

"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.

"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa, kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."

"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"

"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä eliniäkseni."

Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman halveksivasti.

"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."

"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.

"Kaikkeen!"

"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen vieraskutsut, kun on rahaa."

"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."

"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.

"Mutta minä sanon, että koputetaan."

"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa..."

"Menkää katsomaan."

"En kuullut mitään."

"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"

Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.

"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.

"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."

Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:

"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."

Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään tuoden kirjeen.

"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.

Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten päätään ja kysyi:

"Oliko se palvelija?"

"Oli, madame."

"Millainen liveri?"

"Ei hänellä ollut liveriä."

"Siis harmaatakki."

"Niin."

"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas sinettiin.

Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:

"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen vaakuna se on?"

Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:

"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."

Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:

"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."

"Siinäkö kaikki?"

Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.

"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle kaikille olenkaan kirjoittanut?... Koko maailmalle. Onko tuo vastauksen lähettäjä mies vai nainen?... Käsiala ei ilmaise mitään... mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala... Entä esitystapa? Suojeleva... tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."

Sitten hän luki uudestaan:

"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen..."

"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on nainen."

Ja hän jatkoi:

"... voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."

"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta... Kuka ihmeessä pitää punaista pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa, se on luonnollista... Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje on siis kardinaalilta... Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä, se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"

"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi... Milloin hän tulee? Niin, huomenna illalla."

Nyt hän alkoi mietiskellä.